Jylhyyden äärellä tuntee itsensä pieneksi

SOTKAMO (MT)

Loputtomalta tuntuneiden kiemurtelevien hiekkateiden ja ajokilometrien päästä alkaa retki hiljaisuuteen. Patikkapolku puikkelehtii puiden välissä ja äkkiä, kilometrin kävelyn jälkeen, palkinto onkin jo käsillä: kallion naurukaiteen luota näkyy rotkon syvyyteen.

Mustanpuhuvaa vettä, harmaata kalliota, syksyn keltaisia lehtiä sekä mausteeksi hillitysti maaruskan värejä avautuu silmieni eteen.

Hiidenportin kansallispuistoon kannattaa saapua Palolammen pysäköintipaikan kautta – ainakin jos haluaa tämän jylhyysnäkymän kohtuullisen pienen patikoinnin päätteeksi nähdä.

Syksyisenä arkipäivänäkin puistossa tapaa vaeltajia. Heti aamusumussa sotkamolainen Sisko Tolonen oli porvoolaisen tyttärensä Tiina Tolosen ja tyttärentyttärensä Malanja Nybomin kanssa liikkeellä kohti jyrkännettä.

”Edellisestä retkestäni Hiidenporttiin oli kulunut jo 15 vuotta”, Tiina Tolonen sanoi ja kiitteli jälkeenpäin, että reitit olivat uudistuneet ja puistosta jäi hyvin huoliteltu kuva.

”Metsässä oli täysin hiljaista, mikä tuntui mukavalta kaiken liikennemelun jälkeen”, hän perusteli.

Seitsemänvuotiaasta Malanjasta parasta olivat pitkospuut ja reitin varren purot.

Hän suosittelee seitsemän kilometrin kierrosta kaikille urheileville ja maastossa viihtyville ihmisille.

Toinen polulta tavoitettu äiti-tytär-parivaljakko Kati Kauppila ja hänen 9-vuotias Satu-tyttärensä on kova retkeilemään Lappia ja Dolomiitteja myöten.

”Lomailemme tällä kertaa Vuokatissa viikon ja huoneessa näimme esitteen Hiidenportin kansallispuistosta. Niinpä suuntasimme heti tänne. Ajomatkaa ei kertynyt kuin vajaat 50 kilometriä”, seinäjokelainen Kauppila kertoi.

Hiidenportin kansallispuiston johtaja Kerttu Härkönen sanoo, että juuri Vuokattiin kansallispuiston markkinointia halutaan jatkossa entistä enemmän suunnata.

”Vuokatissa on kävijöitä vuoden ympäri, ja Hiidenportti sopii erinomaisesti sieltä tehtäväksi päiväretken kohteeksi”, Härkönen vakuuttaa.

Hän ei odota, että Hiidenportin kävijämäärät kuitenkaan räjähtäisivät.

”Hiidenportti on ja pysyy syrjäisenä puistona, johon liittyy se, että sinne pitää ajaa ja se pitää löytää. Ehdottomasti kaikki kävijät poikkeavat rotkolla”, Härkönen kertoo.

Hänelle itselleen erikoisimpia puistoretkiä edusti viime kesänä Sotkamon herättäjäjuhlien yhteydessä Hiidenportissa järjestetty siioninvirsipatikointi. Silloin kuljettiin ryhmässä ja välillä veisattiin.

”Kaikenlaiset tapahtumat ovat meille tervetulleita, ja paikalliset matkailuyrittäjät ovat niitä aika ajoin järjestäneet. Ensi keväänä luvassa on esimerkiksi polkujuoksutapahtuma.”

Kuvaajan ja toimittajan kulku liukkaiden portaiden kapuamisen ja rotkon reunan ihastelun jälkeen jatkuu kohti Porttilammen laavua ja nuotiopaikkaa.

Siellä sattumalta puistotyöntekijät Jouko Ollilainen ja Jari Pääkkönen ovat juuri lopettelemassa lounastaan – ja valmis nuotiotuli houkuttaa makkaranpaistoon.

Puisto on kuhmolaisille miehille tärkeä työpaikka, joskin työjaksot ovat viime aikoina lyhentyneet.

”Tällä kertaa pestini luontopalveluissa oli vain kaksi kuukautta. Täällä puistossa uusimme rotkonpartaan turvaköyden. Yleisesti ottaen puisto on pysynyt varsin siistissä kunnossa”, Ollilainen juttelee samalla, kun taivastelemme sotilaskoneiden ylilennon jylinää.

Onneksi melu jää lyhytaikaiseksi ja polulla pääsee taas täydelliseen hiljaisuuteen, jonka rikkovat vain tikkojen naputtelut ja oravien rasahtelut puiden rungoilla.

Reittivaihtoehtoja on useita. Merkittyä polkua puistossa on yhteensä 30 kilometriä.

Käännymme kohti Kovasinvaaran vanhaa asuintilaa, jossa kerrotaan opastetaulussa tarinaa Antin ja Anna Marin ajasta 1930-luvulta.

Rakennuksia ei enää ole, mutta niitty kivikasoineen ja katajineen todistaa, että karjaa täällä on laidunnettu ja peltoakin viljelty vielä viime vuosisadan alussa.

Tilalta on vain lyhyt matka pysäköintialueelle – ja kotimatka taittuu punaposkisena syksyisten metsäteiden maisemia katsellen.

Liisa Yli-Ketola

Avaa artikkelin PDF