Ajan henki leimaa metsäkäsityksiä

Rikkilehdon tapaus käynnisti Itä-Lapissa mittavan ilmanlaadun tutkimushankkeen, joka jatkuu vieläkin. Kuvassa Oulun yliopiston mittausasema Sallan Naruskalla kolmisen kilometriä Rikkilehdosta. Kuva: Kari Lindholm

MT Metsä|Metsänhoito

24.8.202209:00

Pääkirjoitus

Mari Ikonen

Kun hyvä tarina lähtee leviämään, tosiseikoilla ei ole väliä. Itä-Sallan Naruskalla havaittiin kesäkuussa 1989, että muutaman hehtaarin alueella oli kuollut nuorta männikköä. Muodikas selitys metsätuholle löytyi nopeasti: ilmansaasteet, tarkemmin sanottuna Kuolan niemimaan raskaan teollisuuden rikkipäästöt. Sopivasti paikan nimi vielä sattui olemaan Rikkilehto (lue lisää Aarteesta 7/22, sivu 46).

Perustettiin Itä-Lapin metsävaurioprojekti, johon osallistui kymmeniä eturivin ympäristötutkijoita. Tutkimusrahaa paloi 35 miljoonaa markkaa, ja edelleen Naruskalla on toiminnassa ilmanlaadun mittausasema. Vielä vuonna 1997, kun oli jo pitkään tiedetty Rikkilehdon puukuolemien todellinen syy, Suomen luonnonsuojeluliiton tuolloinen puheenjohtaja vakuutti Helsingin Sanomissa, että Kuolan saastepäästöjen vaikutusten tutkiminen oli tarpeen (HS 5.9.1997).

Ihmismieli hakeutuu luonnostaan kohti dikotomiaa eli kahtiajakoa jonkin ominaisuuden mukaan. Tarinoista etsitään hyviksiä ja pahiksia.

Tällä hetkellä yksi ajan henkeen sopiva tarina tuntuu olevan se, että Suomessa on muka kahdenlaisia metsiä, luonnonmetsiä ja puupeltoja. Hyvään tarinaan ei kuulu aste-eroja tai ajallista liukumaa. Ajan henkeen sopivassa tarinassa puupelloiksi luetaan kaikki metsät, joissa ihmiskäsi on kylvänyt tai istuttanut osan siellä parhaillaan kasvavista puista.

Ne puut, jotka puupelloissa kasvavat luonnostaan ja omia aikojaan, eivät tarinaan mahdu, eivät myöskään luonnonmetsistä löytyvät kannot.

Jotkut tarinat ovat tuontitavaraa, kuten Tuhannen ja yhden yön sadut, Grimmin veljesten keräämät kansan­sadut sekä kuluvana kesänä somekanavissa levitetty Ei polteta tulevaisuutta, joka yritti uskotella klapikansallemme, että Suomessa poltettaisiin metsiä energiaksi. Tarinan kuvittaja haki innoitusta kareliaanisista vaaramaisemista, vaikka sopivampi kuva-aihe olisi ollut Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (1893).

Kaskiviljelykausi näkyy edelleen Savon kuusikoissa boorin puutteena, mutta kampanjan rahoittajille kerrottakoon, että Suomessa ei ole enää tapana polttaa kaskea. Kun täällä nykyään sytytetään metsikkö tai puuryhmä palamaan, kyseessä on luonnonhoitotoimi, jolla turvataan elinympäristöjä uhanalaisille lajeille (ks. Aarre 7/22, sivu 32).