Kun lapset lentävät pesästä: Tyhjän kattilan syndrooma
Kun viimeinenkin lapsi lähti, opettelen suurkeittiön sijasta yhden hengen minikokkausta.Olen aina tykännyt ruoanlaitosta, mutta reilut kymmenisen vuotta pääsin urani huipulle: perhekoko tuplaantui yhdellä aamenella ja hankin niin ison kattilan kuin kaupasta löytyi. Vihdoinkin sain keitellä soppaa oikein isolla padalla ja kauhalla!
Nyt tilanne on toinen. Alaikäinenkin muutti pois puoli vuotta sitten, ja suurkeittiön sijasta opettelen yhden tai enintään kahden hengen minikokkausta. Ennen kattila tyhjeni parissa päivässä, mutta nyt pähkäilen, montako kertaa ehdin ruokiani syödä ennen kuin niitä ei enää voi.
Onneksi kokkaushurmioni on tarttunut jälkikasvuun. Saan kutsuja syömään, kuvia tuoreista sämpylöistä ja kysymyksiä milloin mistäkin ruoasta, joita olen vuosien mittaan kuulemma tehnyt. Kaikkia en muista ja osa oli jääkaapin jämistä kokoon keitettyjä pöperöitä. Neuvon silti. Perunoiden keittämistä en muistanut opettaa, ja sitä neuvon nyt etänä.
Kärsin siis elämänvaiheesta nimeltä tyhjän kattilan syndrooma. Siitä pääsee varmasti yli. Tällä välin kokkaan näppäränä tyttönä iäkkäille vanhemmilleni ja pakastimeen ja välillä lapsillekin. Vanhusten ruokkiminen on yhtä tärkeää kuin nuorten, jotta tulee ravituksi kunnolla.
Itseni syöttämisessä on vielä oppimista, sillä vaihtelua ei synny itsekseen eivätkä isommat satsit salaattia ja raasteita säily päiväkausia.
Olen myös miettinyt ventovieraiden ruokkimista, kun talossani on nyt tilaa. Luin lehdestä nuoresta naisesta, joka kutsuu ihmisiä pieneen helsinkiläiskotiinsa syömään. Minä kutsuisin oikein nuoria ja oikein vanhoja ja kokkaisimme yhdessä isolla kattilalla. Siksi en luovu siitä vielä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
