Kiusantekijänoikeudet kuriin

Mielipide

3.11.202101:00

Kolumni

Henrik Hohteri

Käsi pystyyn: Kuka on nauranut hassulle nettivideolle?

Olen esimerkiksi vanhojen muumipiirrettyjen pätkistä kursittujen musiikkivideoiden suuri ystävä. Riemu on rajaton, kun lapsuudesta tutut hahmot esiintyvät vaikkapa bileräpin tai jonkin heviballadin tahtiin niin uskottavasti, että vaikuttaa kuin sarjat olisi piirretty juuri tätä varten.

Monesti videoissa on yhdistetty oivaltavasti jokin yleisesti tunnettu hahmo, elokuva tai musiikkipätkä yllättävään tilanteeseen.

Sisältöjen saatavuus ja loputon muunneltavuus eivät ole tekniikasta kiinni. Vain mielikuvitus on rajana – ja tekijänoikeuslait.

Suosikkeihini kuuluu eräs artisti, joka laatii uudet repliikit elokuvakatkelmiin lounaissaksalaisella murteella. Hän on suosionsa ansiosta päässyt asemaan, jossa voi neuvotella oikeuksista elokuvayhtiöiden kanssa. Sitä ovat edeltäneet kuitenkin sissivuodet, joiden aikana kannatti pysyä visusti anonyymina.

Nykykansantaiteen tekeminen laillisesti on lähes mahdotonta. Tekijät ovat alkuperäisen aineiston omistajien hyväntahtoisuuden armoilla. Jotkut artistit ja yhtiöt katsovat, että meeminikkareiden suvaitseminen on omalle brändille vain hyödyllistä. Tosikkomaisemmat lähettävät lakiosastonsa pienimpienkin askartelijoiden kimppuun. Monesti on niin, että taiteilija ymmärtää toista taiteilijaa ja kysymällä saa luvan. Tuotantoyhtiöiden kanssa asiointi on hankalampaa.

Toimittajanakin tekijänoikeuksia joutuu pohtimaan. Kollega oli videoinut tilannetta, jossa lehmät kuuntelevat Sibeliuksen musiikkia. Video oli hauska, muttei harmiton julkaistavaksi. Ensinnäkin olisi pitänyt kysyä lupa Sibeliuksen perikunnalta. Toisekseen olisi pitänyt vielä huomioida videolla soivan levytyksen tekijät.

Lehmille olisi kannattanut soittaa vaikkapa Mozartia, jonka kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta, jolloin tekijänoikeussuoja raukeaa. Sibeliuksen musiikin vapautumisen riemuvuotta saamme vielä odottaa vuoteen 2027. Kuluvana vuonna vapautuvat muuten Arnold Schönbergin sävellykset, Sergei Prokofjevista tulee vapaata riistaa kahden vuoden päästä.

Video lehmien kulttuurielämyksestä julkaistiin lopulta ilman ääntä – näkyiväthän sentään nautojen eleet, ja juttu sai lisäjuonteen tekijänoikeuksien ihmeellisestä maailmasta.

Täysin mutkaton ei ollut sekään urakka, kun vanhoja Maaseudun Tulevaisuus -lehtiä digitoitiin Kansalliskirjastoon muutama vuosi sitten. Upea hanke, jonka tekijänoikeuslainsäädäntö vain tekee hieman torsoksi. Kansalliskirjaston verkkopalvelun kautta vapaasti luettavissa ovat nimittäin vain vuotta 1940 vanhemmat lehdet. Uudempiin ei ole varaa. Mitä enemmän ja tuoreempia lehtiä palvelussa julkaistaan, sitä suuremmaksi nousee summa, joka Kansalliskirjaston on tilitettävä tekijänoikeusjärjestö Kopiostolle.

Kenen oikeuksia tässä suojellaan ja miksi? Korvaukset tuoreiden sivujen selailusta ymmärrän, mutta miksi ihmeessä jonkun pitää saada rahaa siitä, että yleisö pääsee katselemaan vuosikymmeniä vanhoja lehtiä?

Monesti ongelma ei edes ole, ettei sisällöstä haluttaisi maksaa, vaan se, että asia on tehty niin perin vaikeaksi.

Metsästin kerran harrastajaorkesteria varten Sherlock Holmes -sarjan tunnusmusiikin nuotteja. Ilokseni löysinkin verkkopalvelun, joka näitä nuotteja välittää, täysin laillisesti ja rahaa vastaan siis. Vaan mitä ihmettä – latauslinkin sijaan nuotit pantiin postiin, ja paperit piti palauttaman Englantiin esityksen jälkeen. Kuinka näppärä tapa hyödyntää internetiä!