Marinoitu bassobaritoni

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Kristiina Hurme-

rinta on konneveteläinen teatterintekijä

uvan hellan ympärillä on kuhinaa. Padassa porisee talon huligaanikukko gallialaisin värkein kesytettynä. Lapset kieppuvat ympärillä. ”Millonka se on valmista?” kyselee ekaluokkalainen Viljami, jolla olisi hirveä kiire ystävänsä Tinon luo yökylään. Kukkoa olisi kuitenkin kiinnostava maistaa.

Talon emäntä lisää puita uuniin. ”Sitten enää herkkusienet ja sipulit”, hän lukee reseptistä. Viljami valpastuu.

”Joko nyt?” hän kurkkaa pöydän yli toivorikkaana. ”Vielä ainakin tunti”, sanon, kokeiltuani lihan kypsyyttä. ”Äskönkin oli tunti”, hän parkaisee ja lähettää kaverilleen rauhoitustekstarin: ”Käy vaikka potkuttelemassa niin tunti menee tosi nopeesti.” Vikkeläkinttuiset lapset pyörähtävät pihalle hoitelemaan odotuksen jomotusta.

Koirat kääntävät kylkeä tuvan lattialla.

Herkkukerhomme on kokoontunut valmistamaan punaviinikukkoa vanhan ranskalaisen reseptin mukaan. Sitkaslihaista ja iäkästä kukkoa on pehmitelty yön yli punaviinikylvyssä.

”Päihtynyttä on”, naurahtaa isäntä kurkistaessaan marinadikulhoon.

Kukon tie pataan on ollut pitkä. ”Mitä mä teen sen kanssa?” oli emäntä parahtanut minulle puhelimessa edellisellä viikolla. ”Syödään se”, ehdotin viekkaasti. Kiinni veti.

Vesi herahti kielelleni, sillä aito Coq au vin syntyy vain oikeasta kukosta.

”Miten se nirhataan?” oli seuraava kysymys. Emäntä halusi tehdä sen kaikkien sääntöjen mukaisesti. Sitä varten oli jopa matkustettava naapuripitäjään oppiin. ”Me harjoiteltiin kanoilla”, hän selosti myöhemmin minulle.

Nyt padassa hiljalleen pulputteleva kukko oli elinaikanaan terrorisoinut kanalaa mielensä mukaisesti. Yksikään kukkopoika ei selvinnyt hengissä sen kynsistä.

”Sillä oli häijy luonne”, sanoo emäntä käännellessään lintua padassa. ”Häkki heilahti ja se päätyi navetan huligaaniosastolle. Siellä se sitten vietti eläkepäivänsä seuranaan karkaamisiin erikoistunut riikinkukkomme”, emäntä selosti.

Sitten on maistiaisten aika. ”Kukko on hyvvää, mutta kastike on jotenkin kirpakkata”, toteaa Viljami.

”Nyt pistetäänkin tästä lähtien kukkopojat pattaa”, innostuu talon emäntä. ”Ai kaikkiko?”, ihmettelee viisivuotias Nuutti. ”Kaikki”, vahvistaa äiti. ”Mutta”, sopertaa pikkuinen. ”Onhan niitten kuitenkin ensin päästävä puksuttammaa kanat”, hän jatkaa. Ruokaseurue purskahtaa nauruun. ”Nii, oot ihan oikeessa, sen verran on kuitenkin maltettava oottaa”, sovittelee äiti.

Parasta viinikukkoa tulee kuitenkin ranskalaisten mielestä neitsytkukoista. Siis niistä, jotka eivät ole koskaan päässeet puksuttamaan kanarouvia. Mutta hienostelu sikseen. Maassamme on tavallisen kuolevaisen mahdotonta löytää kaupoista muuta kukkoa kuin kalakukkoa, joten unohtakaamme neitsytkukot.

”Sehän on bassobaritoni”, mumisi mieheni, herätessään eräänä aamuna ranskalaisella maaseudulla. Naapurin kukko siellä viritteli aamuaarioitaan. ”No, nyt se on pelkkä baritoni”, hän huudahti pari aamua myöhemmin. Wagnerin Parsifaalin kohtalokkuus oli todellakin kadonnut kukon äänestä.

Syy kukon äänenmurrokseen selvisi, kun tyttäreni palasi miehensä kanssa illalla kotiin.

”Ihana illallinen”, huokasi tyttäreni. ”Mitä te söitte?” kysyin uteliaana. ”Punaviinikukkoa”, hän vastasi. ”Barbaarit! Te söitte sen bassobaritonin”, mieheni huudahti.