Mitä saisi olla?

Kolumni

HEIDI JAATINEN

Harrastan ruokailua. Myös ulkona. Roikun tarjoilijoiden kintereillä, norkoilen ravintolakeittiöiden ovilla jäteastian vieressä, lueskelen ainesosaluetteloita kokkien seurassa. Teen tilauksen, saman joka ravintolassa: herkullinen salaatinlehti, vaarattomanoloiset keitetyt perunat ja lihaköntti pippurilla ja suolalla maustettuna. Voilá! Gourmet-ateriointi voi alkaa.

Tiukka ruokavalioni johtuu aikuisiällä pahenneesta ruoka-aineallergiasta ja ihokeliakiasta, jotka pakottavat minut tekemään päivittäistä salapoliisintyötä ruokani eteen. Ei muruakaan rinnan alle, jollei se ole turvallista.

Ravintolahenkilökunta tekee parhaansa, aterioita loihditaan usein tyhjästä tai jos siihen mottiin joudutaan kirjaimellisesti, tarjoillaan purukumia ensihätään.

Isoukki ei itsekään ollut mikään kaita poika, itse asiassa koko sisarussarja oli kunnioitettavan tuhti näky. Kerrotaan Ananiaan syöneen kapallisen perunoita ja yhden leivän joka aterialla. Suvulle periytyneet huonekalut olivat juuttaan suuria. Itse Ananias tarvitsi navetan taakse mennessään mukaansa renkipojan, koska ei enää yltänyt vehkeeseensä.

Kasvoin olettamukseen, että ensimmäisellä lautasellisella herkistetään ruokahalua, toinen otetaan kohteliaisuuden vuoksi ja vasta kolmannella ryhdytään nautiskelemaan. Ei tarvinne mainita, että avioiduttuani jäin nälkään aloittaessani varovasti sukupäivällisillä, jotta varmasti jaksan syödä vaadittavan määrän.

Niinpä hän juoksutti minulle salaatin, leivät, kasviskeiton, kanarisoton, stroganoffin ja tehdasvalmisteisen muffinsin. Kiisselin hain itse noutopöydästä, se kävi sellaisenaan. Lapset laskivat lautasia, joita kertyi eteeni mukava määrä. Vanhempi tyttäreni totesi: ”Mikä harmi, että äiti joutuu syömään noin paljon tehdäkseen keliakiaa tunnetuksi.”

Ei ruuan metsästäminen aina onnistu. Alalla on tarjoilijatyyppi, jolle palvelu ei ole pääasia. Asiakashan taitaa temppuilla. Parasta laittaa sille jauhot suuhun heti kättelyssä: ”Etkö näe, että minulla on täällä kolmesataa muutakin ihmistä, jotka haluavat syödä!” Ja tarjoilija nostaa tarjotintaan, jotta paremmin näkisin ne kolmekymmentä silmäparia, jotka tuijottavat kohti.

Näin Seinäjoella, jonka on toki vahdittava mainettaan. Helsingin hyvämaineisessa ravitsemusliikkeessä taas tilaus unohdetaan tykkänään, ja kun varovasti kysäisen sen perään, tarjoilija heilauttaa keittiön heiluriovea ja kajauttaa läpi ravintolan: ”Missä se gluteeniton kuppaa?”

Tekee mieli viitata: ”Täällä!”