Omenan henki
Kristiina hurmerinta
”Suun viettelykseksi”, luki purkissa, jonka ystäväni asetti keittiön pöydälle.
K
auneimmalle, luki omenassa, joka vieri ovesta sisään kesken jumalten hääjuhlan Olympoksella.
Juhlien kaunotarten Heran, Afroditen ja Pallas Athenen kesken nousi kiista siitä, kenelle omena kuuluisi.
Tuomariksi asiaan vaadittiin ylijumala Zeus. Hän ei suin surminkaan halunnut tyrkätä näppejään akkain asioihin vaan sysäsi päätöksenteon kuolevaiselle Parikselle. Ja mehän tiedämme kuinka siinä kävi. Troijan sota sai myyttiset mitat ja siitä lauletaan yhä.
Sen paremmin ei ollut aikojen alussa käynyt omenien kanssa Edenin Eevallekaan.
”Yksi puraisu ja kämppä meni alta”, tapasi kaupunkilaisserkku sanoa.
Mikään näistä vastoinkäymisistä ei estänyt kuitenkaan paratiisin hedelmää leviämästä ympäri maapalloa. Lähes jokainen kansakunta vartti siitä oman versionsa.
Ihminen oppi ottamaan siitä vitamiininsa ja tarvittaessa myös humalansa. Maurien tuotua siiderin Eurooppaan ei ollutkaan enää pitkä matka oppia tislaamaan siitä tujakkaa siideriviinaa eli calvadosta.
Omena oli tullut jäädäkseen.
Serkkulikalla oli tuomisina kolme ämpäriä Pirjaa.
Aurinko täplitti kaunista lasipurkkia ja sen kohtalokasta etikettiä.
Tomaattia ja rusinaa. Sipulia ja omenaa. Siideriviinietikkaa ja erilaisia minttuja. Kaikki suloisesti konsentroituneena viehättävässä lasipurkissa.
”Olympoksella tavoiteltiin silmän viettelystä. Me annamme nyt suun viedä”, nauroi mieheni ja upotti pitkävartisen lusikan chutneypurkkiin.
Kohta kannettiin miesvoimin kuuman kesän kypsentämää satoa sisään kahdesta peräkontista.
Hänen tuliaisensa omenapruuviin oli täydellinen piirakka.
”Loistava omena. Miksi tätä ei saa meidän kaupoistamme?” ihmetteli mieheni.
”Siis mitä omenia me saamme ketjuistamme? Granny Smithiä ja puolalaisten omenia. Kaikki kunnia niille, mutta onhan meillä omakin tuotanto”, tuhisi tyttäreni.
Totta. Reilun kaupan banaania suosimme ihan huonoa omaatuntoamme. Mutta kuka ihan tosissaan välittää marginaalissa ahertavista omenanviljelijöistä?
”Hei onks niitä”, kysyi omenafriikki.
Rapea kuori johdatti maistelijat takaisin paratiisin hämärään. Täytteenä oleva kotimainen Antonovka-omena oli juuri sopivan hapan ja luonteikas.
”Terveisiä Ankkalinnan kuuluisimmalta farmilta”, hän sanoi.
Laatikosta purkautui upea, kullankeltainen omenapiirakka. Klassisen pullea.
”Mummo Ankan ryppyreunat helmoissa”, omenafriikki sanoi ylpeyttä äänessään.
Juuri tuo oli se piirakka, joka jäähtyi Mummon ikkunalla. Se oli se, jota Hansu Hanhi unelmoiden nuuskutteli tallin nurkalla.
”Tämä on The Piirakka. Se, joka uinuu kaikkien Aku Ankkaa lukeneiden lasten piilotajunnassa.”, selosti tyttäreni.
Sydämissä sykähti. Sarjakuvapiirakassa oli kieltämättä nostalgiaa.
”Onko salaisuus omenissa?” kysyin.
”Kyllä. Mutta tässä tapauksessa myös liekityksessä”, kuiskasi omenafriikki.
Hän oli vastoin kaikkia ohjeita valellut omenat kuumennetulla ålvadoksella ja sytyttänyt ne palamaan. Kotimainen omenaviina alleviivasi makua. Kesäinen puutarha tulvahti yhtäkkiä huoneeseen.
Piirakoiden ja chutneyn jälkeen tutustuttiin normannien ja ahvenanmaalaisten vangitsemiin pullon henkiin perusteellisesti.
Todettiin, että omena taipuu, terhakoituu ja lopulta hurahtaa päähän.
Kristiina Hurme-
rinta on teatterintekijä Konnevedeltä
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
