Unelmien mummola lahoaa
Riitta Mustonen: Jännitti, sillä tieltä poikkeaminen neuvostoaikaan oli kiellettyä.7.8.201702:00
Mummolani on reilun parinsadan kilometrin päässä kotoani Porvoosta. Siellä ruusut, sireenit ja omenapuut kukkivat, pellot laskevat järveen, leivinuunissa paistetaan piirakoita joka lauantai ja mansardikattoisen talon yläkerrassa saa nukkua sikeät unet.
Mummolan lähikaupunki on kansainvälinen, vilkas kulttuurikeskus, missä on mukava käydä ostoksilla, istua kahviloissa, kierrellä pikkuputiikeissa ja osallistua kesän kulttuuritapahtumiin.
Paitsi että näin ei ole. Oikeasti mummolani on nykyisin venäläisten datsha, kesäasunto. Omenapuut ja ruusupensaat rehottavat heikossa kunnossa ja romua on sikin sokin siellä täällä. Lähikaupunki Viipuri ei ole sellainen kuin se voisi olla.
Mummolan talo valmistui samana vuonna 1929 jona isäni syntyi. Kymmenvuotiaana isäni joutui jättämään kotinsa ensimmäisen kerran. Talvisodan jälkeen perhe palasi maatilalleen, kunnes isän ollessa neljäntoista tuli lopullinen lähtö. Sinne jäivät, talot ja tavarat, Karjalan kunnaille.
Palasimme etsimään isän synnyinsijoja kolmekymmentä vuotta sitten. Viipurin-Pietarin tieltä isän kotikylään on vain puolentoista kilometrin poikkeama, ja isä tunnisti tienhaaran hyvin. Kylätie oli huonokuntoinen, mutta pääsimme perille. Jännitti, sillä tieltä poikkeaminen neuvostoaikaan oli kiellettyä.
Talossa asui isän ikäinen venäläisnainen. Hänellä oli yksi lehmä, ja hän tarjosi meille keittiössä lypsylämmintä maitoa. Isä näytti venäjäksi kirjoitettua lappua, jossa luki, että olen syntynyt tässä talossa vuonna 1929. Nainen ymmärsi. Talo oli maalattu vihreäksi ja sen kylkeen oli rakennettu kuisti. Piharakennukset olivat harmaantuneet.
Jatkoimme matkaa hämmentynein mielin. Valtatien vartijat tivasivat, missä olimme viipyneet matkallamme. Söimme eväitä, vastasimme.
Halusimme siskoni kanssa nähdä isämme synnyinsijat uudelleen nyt kun Venäjällä saa liikkua vapaasti. Vähän jännitti, miten löydämme paikan ilman isää ja millaisessa kunnossa tie ja talo ovat.
Huolemme olivat turhia. Navigaattori ohjasi perille varmasti ja kylätie oli asfaltoitu, sillä isän naapuriin oli rakennettu pari uutta, hienoa taloa.
Vihreä talo seisoi paikallaan, nyt jo haalistuneena. Ajoimme pihaan, ja ovelle tuli nainen pikkutytön kanssa. Esittäydyimme. Larissa kutsui sisään. Keittiön seinällä riippui kuvia, joista yhdessä oli vuosia sitten tapaamamme nainen. Hän oli Larissan miehen edesmennyt mummo.
Kiersimme talossa. Keittiön puuhella näytti olevan käytössä. Kahden kammarin kauniit valkeat kaakeliuunit olivat surullisessa kunnossa, muurit haljenneet. Talvisin kylmänä pidetyn talon lattia oli routinut laineille.
Eteisestä johtivat jyrkät rappuset yläkertaan, missä oli käynti neljään kamariin. Peiliovet oli maalattu kahdella värillä ja huoneet tapetoitu. Ikkunanpuitteiden maali hilseili, lattialla oli purua ja harvoja huonekaluja.
Pihapiiriä reunustavat rakennukset olivat kallellaan eikä pihalta enää näkynyt järvelle, sillä pelto oli pusikoitunut.
Otimme kuvia, kiitimme. Ystäväni kommentoi kuvat nähdessään, että ai siksi te etsitte kodiksenne mansardikattoista taloa 20 vuotta sitten. Niin kai, vaikka en silloin sitä ajatellut. Jos yksi tie sulkeutuu, ihminen etsii toisen. Unelmien mummola on nyt Porvoossa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
