Aamiainen ruohikolla

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Minäpä tarjoilen teille aamiaisyllätyksen, sanoo täti Anna.

Tuttu sininen kattila liedelle. Reikäkauha ja ripaus suolaa. Wroclavilainen keittiö eteläisessä Puolassa muuttuu hiljalleen muistojen laboratorioksi, jossa äänet, maut ja tuoksut kuljettavat meitä pikajunan tavoin muistosta muistoon. Jääkaapinoven iänikuinen narina naurattaa.

”Tankki on neuvostoajalta, mutta niin toimiva”, sanoo täti.

Rikkoutuvan kananmunan ääni. Pulputtava vesi. Naapurin pesukone hyrähtää käyntiin. Kesäkadun äänet kantautuvat keittiöön avoimesta ikkunasta. Kuin silloin ennen.

Tässä pienessä keittiössä olemme kokoontuneet aamiaisen äärelle jo kolmen vuosikymmenen ajan. Tädin patojen ja pannujen keskellä lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi. Tuttu käki kurkistaa mökistään ja kiekaisee.

”Täällä tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Yhtäkkiä et tiedä oletko lapsi vai aikuinen. Kaikki sekoittuu”, sanoo tyttäreni.

Tummaa leipää, kunnon voita, munkkien tekemää marmeladia. Valtavalla posliinivadilla on viipaloituna maalaistomaatteja, kurkkua, retiisejä. Kaiken ylle on ripoteltu silputtua tilliä, ruohosipulia ja persiljaa. Juustoja jalallisella lasilautasella.

”Tädin aamiaiset ovat aina olleet niin tyylikkäitä”, tuumii tyttäreni ja räpsäyttää lautasliinansa auki.

Emäntä tarjoilee aamiaisen aina keittiössä, lieden äärellä. Pöytää kattaa valkoinen tärkätty liina.

”Wieniläisiä munia olkaa hyvät”, hän sanoo.

Uppomunat on nostettu reikäkauhalla laseihin. Niiden päällä on nokare voita, ripaus suolaa ja rouhaus mustapippurimyllystä.

”Miten kaunista”, sanon ja maistan.

Kielen makusilmut ja nenän hajusolut hyrähtivät käyntiin. Norona valuva voi kuuman uppomunan pinnalla nostattaa lasista tuoksun, joka vie miltei unohtuneisiin aamuihin, yhdessäoloon ja jo poismenneisiin ystäviin.

Ranskalainen kirjailija Marcel Proust kuvaa samankaltaista tilannetta romaanissaan Mennyttä aikaa etsimässä. Siinä lehmuksenkukkateehen kastetun leivoksen maku herkistää kirjailijan muistelemaan lapsuutensa kaupunkia, sen maisemia ja ihmisiä. Höyryävästä teekupista kohoaa unohtuneita maailmoita, puutarhoja ja kaupunkeja.

”Jos halutaan liikkua mauissa ja muistoissa, on minun otettava esille toinen yhteiseen makuhistoriaamme liittyvä yllätysherkku”, sanoo täti Anna.

Hän nostaa neuvostotankin uumenista sukkulanmuotoisia juustoja.

”Oscypekejä!”, huudahdamme, ja vesi herahtaa kielelle.

Kylmäsavustettu juusto on Tartravuoriston erikoisuuksia. Sitä maistelimme ensi kerran Zakopanessa joskus 1980-luvun alussa. Nykyään savujuustolla on EU:n alkuperäsuoja sekä taatut ja vakaat markkinat. Juustoa on valmistettu katkeamattomassa perinteessä aina 1400-luvulta saakka.

”Lampaat syövät ravinnokseen narssissivuokkoja, alppikelloja ja lapinorvokkia; ylipäätään kasveja joita on käytetty aikoinaan puolalaisessa kansanparannuksessa”, kertoo täti.

Ja kaikki kasvaa keskellä puhtainta Puolaa, neljän kansallispuiston piirittämänä.

Mutta, nyt maistamaan!

Vesi herahtaa kielelle jo pelkästä tuoksusta. Veitseni uppoaa oljenkeltaiseen kuoreen. Kermanvaalea sisus näyttää täyteläiseltä.

”Mikä bouquet! Vuoristoa, villitimjamia, paimenen hikeä ja ja...”

”Föhntuulta ja narssissivuokkoa”, täydentää tyttäreni.

Huippuunsa jalostettu ruohikkoaamiainen.