Yliö: Saksan uusi suunta pelottaa Venäjällä enemmän kuin uudet Naton jäsenet
Saksa on ottamassa jälleen kerran uutta roolia, joka ei varmasti miellytä Venäjää, kirjoittaa filosofian tohtori, dosentti Marko Nenonen.
Venäjän suurlähetystö Berliinissä. Kuvituskuva. Kuva: Eija MansikkamäkiToisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat rakensi Saksan liittotasavallasta puskurin Neuvostoliittoa vastaan. Alun perin oli tarkoitus, että voittajavaltiot – Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Ranska – sopivat keskenään Saksan tulevaisuudesta.
Yksimielisiä oltiin vain siitä, että Saksan asevoimia on rajoitettava. Länsi-Saksasta tulikin melkein pasifistinen valtio, joka ei osallistunut minkäänlaisiin sotilastoimiin ennen vuotta 1999.
Toisen maailmansodan jälkeen voittajavallat kaavailivat puolueetonta Saksaa. Se oli kaiketi erityisesti Josif Stalinin toive.
Yhdysvallat ajoi länsimaisen oikeus- ja talousjärjestelmän luomista Saksalle. Ranskassa luottamus Saksaan oli pieni. Ranska tavoitteli jopa Saksan riisumista aseista, ja voittajat pohtivatkin sitäkin, kuinka suuri osa Saksan teollisuudesta olisi romutettava.
Sitten tilanne kääntyi päälaelleen. Maailmanpolitiikassa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ajautuivat vastakkain ja kylmä sota kävi kuumaksi.
Sen vuoksi länsivaltojen hallitsema osa Saksaa liitettiin läntiseen maailmaan samana vuonna kuin Nato perustettiin, 1949. Näin syntynyt Saksan liittotasavalta eli Länsi-Saksa ei alkuun ollut suvereeni valtio. Tärkeimpiä asioita valvoi Yhdysvaltain johtama läntinen liittouma.
Neuvostoliiton pitämistä itäisistä Saksan osista ja osasta Berliiniä syntyi sosialistinen Saksan demokraattinen tasavalta eli Itä-Saksa.
Nato-jäsenyyden Länsi-Saksa sai vasta vuonna 1955. Kreikka ja Turkki olivat liittyneet Natoon muutama vuosi aikaisemmin.
Se kuvasi Saksan asemaa voittajavaltioiden silmissä. Saksaa ei haluttu Euroopan vahvaksi valtioksi, mutta Länsi-Saksa tarvittiin Naton jäseneksi, jotta Neuvostoliitto pysyisi rajan itäpuolella.
Kävi silti niin, että Länsi-Saksan valtaisa vaurastuminen loi oman ulkopolitiikkansa. Länsi-Saksa hoiti asiat rahalla. Jo ennen yhdistymistä se rahoitti Itä-Saksaa miljardeilla saksanmarkoilla. Rahaa vastaan Itä-Saksa suostui vapauttamaan poliittisia vankeja ja salli lisätä sukulaisten tapaamisia rajan eri puolin.
Länsi-Saksa tuki myös Unkaria, kun Unkari avasi rajansa Itävaltaan. Sitä kautta itäsaksalaiset pääsivät pakenemaan maastaan, koska sosialistiseen Unkariin he pääsivät vapaasti.
Saksalaiset olivat yhdistymisen kannalla mutta muut eivät.
Raha puhui taas. Neuvostoliiton talous oli hyvin huonossa kunnossa. Maa ei kyennyt lyhentämään lainojaan, kuten eivät Itä-Saksa tai Puolakaan. Maa ei pystynyt tuottamaan edes kaikkia tavallisia ruoka- ja kulutustarvikkeita.
Kaiken lisäksi maan johto oli pitkään kyvytön. Sairaalloisen Leonid Brežnevin jälkeen vasta kolmas, vuonna 1985 valittu Mihail Gorbatšov, oli toimintakykyinen johtaja.
Saksojen yhdistämistä hänkään ei heti niellyt, mutta suostui, koska Länsi-Saksa tuki Neuvostoliiton taloutta. Neuvostoliiton vaihtoehtoja vähensi se, että maa oli romahtamassa. Gorbatšov tarvitsi kaikki rahat maansa uudistamiseen. Hän halusi heti ja rajusti vähentää sotilasmenoja sekä Neuvostoliiton tukea liittolaismaille.
Se edellytti rauhan turvaamista millä ehdoilla tahansa. Yhdysvaltojen kanssa välit paranivat nopeasti ja kylmän sodan päättyminen alkoi olla näkyvissä.
Neuvostoliiton kannalta tapahtumat olivat silti jo karanneet käsistä. Valtio luhistui joulukuussa 1991. Sen mukana kaatui koko sosialistinen maailmanjärjestelmä.
Jokaisessa käänteessä Yhdysvaltain rooli oli ollut keskeinen.
Saksat olivat yhdistyneet vuotta aikaisemmin. Ranska karsasti naapurinsa taloudellista mahtia, eikä Saksojen yhdistyminen vähentänyt huolta. Taloudellinen voima voisi kääntyä poliittiseksi hegemoniaksi.
Länsi-Saksa hoiti tämänkin asian rahalla. Siihen tuli tilaisuus, kun Ranskan presidentti François Mitterand ja talousministeri Jacques Delors olivat 1980-luvulla ryhtyneet vauhdittamaan taloudellista yhdentymistä. Motiivina oli se, että yhteistyö auttaa globaaleilla markkinoilla ja jakaa Saksan vaurautta.
Yhteinen valuutta ilman poliittista yhdentymistä ei miellyttänyt Länsi-Saksaa. Raadollisten neuvottelujen jälkeen se silti suostui talous- ja rahaliittoon.
Saksa kiristi Ranskalta kuitenkin tärkeimmän seikan: Saksan keskuspankin periaatteet tulivat talousliiton ja Euroopan keskuspankin ihanteiksi. Sen piti tarkoittaa tiukkaa budjettikuria.
Kompromissin monenlaatuisia hedelmiä on EU:ssa poimittu joka vuosi.
Vielä yksi askel oli edessä. Saksalaiset sotilaat eivät olleet mukana Nato-liittolaistensa rinnalla missään sodassa ennen vuotta 1999.
Täydellinen käännös ulkopolitiikkaan tuli, kun Yhdysvallat sai Saksan osallistumaan Nato-maiden sotaan Kosovossa vuonna 1999. Painostus oli kova. Lopulta Gerhard Schröderin johdolla päätettiin, että humanitaarisen katastrofin estämiseksi Saksa osallistuu hyökkäykseen.
Päätös tehtiin samalla tavalla kuin tämän keväänä päätös uudesta varustautumisesta. Tulevan hallituksen edustajat sopivat asiasta liittopäivillä edellisen, vaaleissa hävinneen hallituksen kanssa. Uusi hallitus ei ollut vielä aloittanut.
Näin Saksa nousi maailman- ja geopolitiikan tantereelle ensimmäisen kerran sitten vuoden 1945. Jokaisessa käänteessä Yhdysvaltain rooli oli ollut keskeinen.
Se on nytkin Saksan uuden roolin luojana, joskin aivan eri tavalla kuin vuonna 1949.
Historiasta johtuu, että Venäjälle Saksan sotilasmahdin uusi nousu on katkerampi pala kuin Pohjoismaiden Nato-jäsenyys.
Marko Nenonen
filosofian tohtori, dosentti (eläkkeellä)
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
