Verileikkiin mieltynyt Aleksanteri Suuri oli sankarillinen johtaja – johtajista löytyy myös antisankareita, sankaruudettomia johtajia ja valesankareita

Kuva: Pekka Fali

Aamuna, jona Venäjä helmikuussa 2022 aloitti hyökkäyksensä Ukrainassa, piti Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö televisiossa puheen, jossa hän sanoi naamioiden tulleen riisutuiksi.

Esineenä ja käsitteenä naamio on ikiaikainen, vertauskuvallinen ja tehokas ilmaisun väline. Moni on puhunut naamioista myös aiemmin.

Eräs heistä on englantilainen historioitsija ja Sandhurstin sotilasakatemian opettaja, John Keegan. Vuonna 1987 Keegan julkaisi teoksen The Mask of Command, jossa hän tutkii sotilasjohtajuutta kautta aikojen, tarkastellen sitä neljän erilaisen tyypittelyn kautta.

Ajatuksena on, että yhteiskuntien ja teknologioiden muutos vaikuttaa sotapäällikköihin ja heidän toimintaansa, mutta myös he muokkaavat yhteiskuntia ja niiden arvoja.

Ensimmäisenä Keegan tutkii sankarillista johtajuutta, jota hänelle edustaa Aleksanteri Suuri. Sankarilliselle johtajalle tyypillisenä ominaisuutena voidaan pitää valmiutta altistaa myös itsensä samoille vaaroille ja koettelemuksille, joita johtaja vaatii armeijaansa kohtaamaan.

Sotaa rakastanut jalo villi, Aleksanteri Suuri, oli tunnettu tavastaan ratsastaa kohti vihollista ensimmäisenä, kyvystään käyttää tehokkaasti miekkaa ja siitä, että hän jakoi surut ja murheet yhdessä miestensä kanssa. Taistelua julmana leikkinä ja urheiluna pitänyt hallitsija ei vaatinut miehiltään enempää, kuin mihin itse oli valmis.

Toisaalta hänen äärimmäinen persoonallisuutensa muokkasi ja ylevöitti sitä turhanaikaista käsitystä itsetarkoituksellisen kamppailun ja kuoleman autuudesta, jota myöhempien vuosisatojen sotakentillä saatiin maistaa.

Seuraavaksi Keegan ottaa tarkasteluun antisankarillisen johtajan tyypin. Sellaiseksi hän nimeää Wellingtonin herttuan, joka muistetaan Napoleonin kukistajana. Aleksanteria ja Wellingtonia ei erota toisistaan rohkeuden puute, kyky ja halu kestää henkilökohtaisia kärsimyksiä tai yhteiskunnallinen yläluokkaisuus.

Poikkeama syntyy siinä, että toisin kuin verileikkiin mieltynyt Aleksanteri, Wellington oli pikemminkin sääntöihin uskova herrasmies, joka kyllä kävi sotaa aktiivisesti. Hän kuitenkin karsasti tuhon romantisointia ja tunsi murhetta taistelussa kaatuneista ja haavoittuneista sotilaista.

Aleksanteri toimi kuin hurjapäinen amatööri kun taas Wellington oli sodan ammattilainen, jonka käytöksessä olivat selvästi näkyvissä länsimainen valistuksen jälkeinen eetos ja työnjaollinen erikoistuminen.

Kolmantena Keegan esittelee Yhdysvaltojen sisällissodan aikaisen pohjoisvaltioiden kenraali Ulysses S. Grantin ja sankaruudettoman johtajuuden tyypin. Sotilaana Grant oli tietysti yhtä tinkimätön kuin edeltäjänsä, mutta hänen ominaispiirteensä oli taipumus olla asettumatta miehiään ylempään asemaan.

Mikäli sotilasjohtamisessa ylipäätään voidaan puhua demokratiasta, edusti myöhemmin myös Yhdysvaltojen presidentiksikin päätynyt Grant tätä suuntausta. Kenties hänen tapaansa johtaa lyhyillä ja hyvin yleisluontoisilla käskyillä voidaan pitää myös jonkinlaisena tehtävätaktiikan sovelluksena. Varsinaisestihan kyseinen ja nykyään läntisissä sotavoimissa laajasti sovellettu menetelmä alkoi samoihin aikoihin muotoutua osana preussilais-saksalaista esikunta-ajattelua.

Tehtävätaktiikan ytimen muodostaa oivallus siitä, että määritellessään tavoitteen, johtaja jättää toiminnan suunnittelun ja toteuttamistavan valinnan niille, jotka tehtävästä ovat vastuussa. Aikansa ilmentymänä demokraattisuus ja tehtävätaktiikka heijastelivat käsitystä sodankäynnin ja politiikan kietoutumisesta toisiinsa ja niiden toimimista aina tilanteen mukaan toistensa jatkeina.

Viimeisenä Keegan käsittelee valesankarillisen johtajan tyyppiä, jota edustaa Adolf Hitler. Valesankaruus perustuu petokseen. Sitä edustavalla johtajalla on kenties aiemmin saattanut olla henkilökohtaiseen kyvykkyyteen liittyviä ominaisuuksia.

Vallan korruptoimana hänen johtamiskeinoikseen ovat kuitenkin lopulta jääneet todellisiin tai kuviteltuihin menneisyyden voittoihin perustuvat kertomukset, joiden luontainen käyttövoima on riittämätön.

Keinotekoinen, teatteriin ja propagandaan pohjaava sankaruus, henkinen ja fyysinen etäisyys omista joukoista sekä piittaamattomuus niiden hyvinvoinnista, ovat valesankarin tunnusmerkkejä. Koska valesankarillisen johtajan toiminta perustuu epätoteen, se samalla synnyttää koko hänen organisaatiotaan rapauttavaa todellisuuden vääristelyä.

Tällainen toiminta johtaa aina, ennemmin tai myöhemmin, umpikujaan, tappioon ja häviöön.

Harri V. Hietikko

johtajuudesta väitellyt hallintotieteiden tohtori ja kirjailija

Edit. otsikkoa muutettu 20.5.22. klo 8.11.