Katoava perintö
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Kyse oli punajuurisalaatista. Siitä samasta, jota hän oli tehnyt perheelleen vuosikymmenien ajan. Reseptiä ei oltu hoksattu laittaa paperille. Ajateltiin, että mummo ja muisti ovat ikuisia. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen tekevän säilykesalaattia, purkit vain ilmestyivät kunkin jääkaappiin tervetulleina tuliaisina. Yksinkertaista ja hyvää.
No muistatko sinä? kyseltiin.
”Ei tule mieleen”, valitti mummo.
”Koittasit nyt kumminkin vielä”, vikiteltiin.
Mummo mietti hartaasti. Penkasi mielensä lokeroista yli puolen vuosisadan ikäisiä reseptikerrostumia. Sitten silmissä välähti. Nyt oli tuloillaan.
”Siihen laitettiin, niin laitettiin...”, mummo tapaili.
Siihen laittoon se katkesi. Kaava lipesi käsistä aina viime hetkellä.
”Kyllä se on nyt herettävä. Ei nouse mieleen”, tuumi mummo.
Vaan eipä ollut sitä samaa. Yksi oli kokeillut yhtä, toinen toista. Kaikki jäivät kaipaamaan sitä mummon juttua. Sitä missä maistui lapsuus ja jatkui kotikeittiön kulttuurihistoria.
Joskus joku oli sanonut, että pitäisi panna ylös vielä kun mummo elää. Tuloksena oli ollut ainoastaan laiskaa muminaa.
”Ainahan sen ohjeen löytää. Niitä on pilvin pimein, netti pullollaan. Raastettua punajuurta ja etikkaa”, oli yksi tyttäristä kuitannut haikailut.
Itse soitin heti jutun kuultuani puolalaiselle ”varamummollemme” ja kysyin hänen legendaarisen punajuurisalaattinsa reseptiä. Siellä mummo muisti. Kaava tuli kuin apteekin hyllyltä, vaikka ikää oli varttia vaille sata. Ihmettelin puhelimessa kuuluvaa tuhinaa ja rapinaa.
”Mikä määrä huushollitietoutta ja reseptejä poistuu maailmasta mummon sukupolven myötä?” ihmetteli toinen sisarista tajuttuaan dementian vaikutuksen äitinsä muistiin.
Mummon pistämätön reseptikansio miljoonin ohjelmistosovellutuksin oli kaatumassa, haihtumassa kuin tuhka tuuleen. Mummon päähän ei ollut ostettavissa lisämuistia. Siellä humisi enää vain tyhjyys.
”Miks ette kirjottanu ylös? Eihän meillä ole nyt sitten enää mitään”, oli velipoika valittanut.
Mummon reseptiikka oli yhtäkkiä arvokasta. Ja juuri sen tähden, koska se oli katoamassa peruuttamattomasti.
”Sen lihapullat, pannari ja Se kakku. Eikö teillä ole mitään muistissa”, velipoika kovisteli siskojaan.
Samassa tajusin. Nyt on se viimeinen hetki käydä hänen luonaan ja kirjata yhteisen menneisyytemme gastronominen historia ylös.
”Siirrän vain näitä happiviiksiä hieman”, hän sanoi ja aloitti litanian.
Hän jopa tuohtui kun tarkensin, tehtiinkö sipuleista renkaita vai silppua?
”Pieniä paloja. Kyllähän sinun nyt se pitäisi muistaa”, hän sanoi napakasti.
Niinpä. Oli tehty yhdessä, mutta oli häipynyt mielestä sen siliän tien.
”Ne on ohtaluussa”, tapasi oma mummoni sanoa parhaimmista resepteistään. Sinne jäivät karpalokarkit ja kaarinanrinkelit.
Ohtaluuhun.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
