Sadan mailin dieetti
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Kuuntelin sydän pamppaillen hänen kertomustaan ruokaherännäisyydestään. Siihen oli vaikuttanut vallankumouksellisesti netissä ollut hiilijalanjälkitesti, joka osoittaa minkä verran tuotat ilmastoa rasittavaa hiilidioksiidia. Hän oli tehnyt testin juuri ennen työmatkaansa.
Kristiina Hurme-
rinta on konneveteläinen teatterintekijä
yt olen löytänyt pelastavan dieettin, huudahti ystäväni. Olikohan hänkin hurahtanut muodikkaaseen Hollywood-tähtien detoxiin vai luottiko vanhaan nestepaastoon? ”Ostatko valmiin setin luontaiskaupasta, vai puristatko litkut itse?” kysyin.
”Ei tämä ole paasto. Tämä on elämäntapa”, hän sanoi arvoituksellisesti.
”Mä aloitan 100 mailin dieetin”, hän kuiskasi. ”Ahaa, siis jokin maraton tai jokin sellainen”, sanoin epäröiden. Hän ei ollut lainkaan urheilutyyppiä eikä sentin vertaa ulkoilmaihminen. Tämäkö mimmi pistelisi sata mailia? Sehän on noin 165 kilometriä. Jotain oli pielessä. Hän oli joko rakastunut matkallaan tai kärsi monumentaalisesta jet-lagista ja mannertenvälisestä harhasta.
”Kuinka kauan siihen saa käyttää aikaa?” utelin. ”Tää ei oo ulkoilua. Tää on syömistä. Mutta vain 100 mailin säteellä Stadista”, hän sanoi. ”Tämä ruokavalio keskittyy alueella tuotettuun ruokaan”, hän täsmensi.
Haukoin henkeä. Viiniä läikähti pöydälle. Jossain kiiti ambulanssi. Tämä paatunut pizzataksiasiakas oli viimeinen, jonka olisin koskaan uskonut innostuvan lähiruuasta.
Hän heittäytyi täysin rinnoin ilmastotalkoisiin. Lajitteli jätteensä, vaikka arveli kaiken ehkä menevän samaksi sössöksi kaatopaikalla. Hänelle jäisi kuitenkin touhusta tekemisen fiilis ja hyvä omatunto.
”Tajuutsä se oli hirveetä! Suomalaisen keskimääräinen, henkilökohtainen hiilijalanjälki on vuodessa arviolta 10 000 kiloa. Mulla se näytti yli kaksinkertaista. Jenkeissä mä sain sit käsiini sellasen Syö vihreää -mittarin. Se näytti punasta”, hän voihki. ”Sillon mä tajusin. Mä lämmitän planeettaa!” hän tilitti.
Pelastus hänelle löytyi Manhattanin kirjakaupasta. Kanadalainen perhe oli kirjoittanut kirjan vuoden lähiruokakokeilustaan. Kirjassaan 100 mailin dieetti he määrittelivät terveellisen syömisen rajat. He söivät planeettaa säästäen puhtaasti ja läheltä. Valinnoillaan perhe tuki paikallista tuotantoa, suosi pikkukauppoja, toreja ja maatiloja.
”Siinä oli jotain joka vetosi muhun heti”, hän selosti. ”Läheltä syöminen säästää luontoa.”
Kuukauden kuluttua ystäväni soitti. ”Tää on liian hikistä. Kauppareissut venyy mahdottomiksi tään metsästyksen vuoksi”, hän valitti puhelimessa. Harvoin tulee tosiaan ajatelleeksi, kuinka haastavaa on mennä kauppaan ja ostaa sieltä lähellä tuotettua ruokaa.
Hän maksaisi iloisesti lisäveroja ja ilmastolisiä, sillä nehän estäisivät mannerjäätiköiden sulamisen. Ei enää katkarapuja pakastealtaasta, hän onkisi itse ahvenensa ja pitäisi näin otsoniaukot kurissa.
Hallituksen ilmastoasiantuntijan vetoomukseen: Pysäyttäkää ilmastonmuutos, hän vastaisi henkilökohtaisesti syömällä Uuttamaata sadan mailin säteeltä. Hän alkaisi elää hiilineutraalia elämää ja parantelisi ilmastomuutossyyllisyyttään Vihdin porkkanoilla. Hän pelastuisi ja hän pelastaisi planeetan!
”Mun on pakko tehdä muutakin kuin etsiä safkaa”, huudahti tämä kiireinen businessnainen ja kahden lapsen äiti. Tilanne kuulosti yhtä tragikoomiselta kuin espoolaisen dokumenttiohjaajan perheen heittäytyminen öljyttömälle dieetille.
Hekin halusivat vain pelastaa planeetan.
”Kyllä Erja Häkkisen on helpompi rakentaa tuulimyllyjä Madagaskarilla Operaatiossa maa kuin mun jäädä henkiin lähiruualla Suomessa”, päätti ystäväni puhelun.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
