Mummun navetassa syntyi unelma, joka kantaa yhä
Kantrin kolumnistina aloittavan Venla Jyrkisen potilaisiin kuuluu kaikenlaisia eläimiä pienistä matelijoista mahtaviin porotokkiin.
Unelma työstä eläinten parissa kumpusi jo pikkutyttönä, kun Venla istua tillotti lypsyjakkaralla mummun vieressä ja ryysti lypsylämmintä maitoa.Inari18.1.202507:30
Haaveilin jo pikkutyttönä työstä eläinten parissa. Unelma kumpusi mummolan navetassa vietetyistä kesistä, jotka olin istua tillottanut mummun vierellä lypsyjakkaralla, muki ojossa utaretta kohti aina, kun olin ehtinyt ryystämään sen tyhjäksi lämpimästä maidosta.
Mummun viiden lehmän parsinavetta oli ehtinyt jo aikaa sitten tyhjentyä, kun ammatinvalintani aika koitti. Unelma ei ollut kuitenkaan kadonnut, vaan jalostunut vuosien varrella siihen pisteeseen, että lukiosta päästyäni hain opiskelemaan eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan.
Opiskelupaikan saatuani aloin odottaa töihin pääsyä tarmokkaana ja hyviä aikeita tulvillaan.
Vähän minä tiesin todellisuudesta, joka työkentällä odottaisi. Raskaista päivystysvuoroista, joiden aikana olisi autettava niin montaa eläintä, puhumattakaan ahdistuksesta, joka rintaa jäytäisi kaikkien niiden eläinten puolesta, joita ei pysty auttamaan halustaan huolimatta.
Opettajillamme taisi tästä olla jo käsitystä. Muistan, kuinka eräs luennoitsija pysähtyi katsomaan meitä kirkassilmäisiä opiskelijoita merkillisen myötätuntoisesti. Hän totesi: ”Te olette kaikesta huolimatta eläinten ainoa toivo.”
Eläinlääkärintyö tosiaan on haasteita täynnä. Kunnaneläinlääkärin potilaina on kaikenkarvaisia ja karvattomia eläimiä matelijoista märehtijöihin, ja praktiikkatyön ohessa saa toisinaan toimittaa myös monenlaisia valvontatehtäviä elintarvikehygieniasta eläinsuojeluun.
Kunnaneläinlääkäreillä ei liioin tunneta lain rajaamaa työaikaa. Töitä tehdään sen verran kuin niitä on, ja työpäivien päälle päivystetään öitä ja viikonloppuja, vietetään tunteja auton ratissa tilalta tai poroerotusaidalta toiselle kiiruhtaen.
Vaikka työlle antaisi kaikkensa, kuten toisinaan totisesti joutuu tekemään, ei kaikkia asioita pysty silti pistämään mallilleen. Riittämättömyyden tunne on työmaalla tuttu seuralainen, jonka en tiennyt sisältyvän unelmaani.
Joskus yön pimeinä tunteina vain taannoisen opettajani sanoiksi muotoilema työn merkitys on auttanut sinnittelemään eteenpäin.
Kaikesta huolimatta olen vakuuttunut valinneeni ammattini eläinten parista sieltä helpoimmasta päästä. Olen monet kerrat miettinyt syvällä myötätunnolla tilallisia, joiden luota lähden suorittamieni hoitotoimenpiteiden jälkeen.
He jäävät kantamaan huolta eläimestä – hoidetun yksilön lisäksi koko joukosta muita huolenpitoa tarvitsevia – ja suorittamaan loputtomia päivittäisiä askareita valvottuaan yönsä synnyttävän tai sairastavan eläimen äärellä.
Minun päivystysvuoroni ovat ehkä pitkiä ja raskaita, mutta ne sentään päättyvät joskus. Karjanomistajat päivystävät lakkaamatta. He ovat kiinni töissä arjet ja pyhät, harvat ja arvokkaat lomatkin vähintään puhelimen päässä katastrofien ja kysymysten varalta.
Siinä missä oman ammattikuntani asiat ovat menneet hiljalleen eteenpäin tehtävien hajauttamisen ja virkaehtoihin lisätyn viikoittaisen lepoajan myötä, eivät viime ajat ole tehneet ruoantuottajien työtä ainakaan helpommaksi.
Fyysisen ja henkisen kuormituksen rinnalle ovat tulleet yhä vain tiukentuvat taloudelliset haasteet ja huolet.
Kaiken lisäksi ilmoille tuntuu putkahtaneen outo ajatus, että siinä, mitä viljelijät tekevät, olisi jotain väärää. Tuotantoeläinten pito nähdään välinpitämättömyytenä eläimiä kohtaan, vaikka totuus on uskoakseni päivävastainen.
Maassamme tuotetaan hienoa, puhdasta ruokaa suomalaisella säntillisyydellä, ja sitä on syytä pitää arvossa aivan erityisesti tällaisina aikoina, jolloin haasteita ja epävarmuutta on muuallakin kuin ruoantuotannossa.
Työ eläinten parissa on sitovaa, ennustamatonta ja raskasta – se on elämäntapa, joka valitaan kutsumuksen kautta. Kukaan ei omista elämäänsä eläimille, ellei välitä niistä. On paljon helpompiakin tapoja ansaita elantonsa.
Maataloutta osoitellaan syyttävällä sormella myös ilmastoasioihin vedoten, vaikka ravinto ei ole mikään uusi turhake lukuisten muiden höyrytysten joukossa. Se on perustarpeemme.
Maapallon suojeleminen on ilman muuta tärkeä päämäärä, ja juuri siksi oma maalaisjärkeni väittää, että ruokaa olisi syytä olla saatavana läheltä: suomalaisilta pelloilta ja porolaitumilta kauas sademetsiin raivattujen suurviljelmien sijasta.
Maassamme tuotetaan hienoa, puhdasta ruokaa suomalaisella säntillisyydellä, ja sitä on syytä pitää arvossa aivan erityisesti tällaisina aikoina, jolloin haasteita ja epävarmuutta on muuallakin kuin ruoantuotannossa. Huoltovarmuuden ja omavaraisuuden merkitys on viime aikoina vain korostunut.
Jos ennen haaveilin tulevaisuuden tuomista uusista asioista, nykyään haaveilen vanhojen asioiden säilyttämisestä. Haluaisin jatkossakin juoda suomalaista maitoa, niin kuin pikkutyttönä mummun navetassa. Tahtoisin syödä suomalaista ruokaa ja toivoisin, että siihen olisi kaikilla maamme asukkailla mahdollisuus.
Ruoantuottajien ansiosta tämä unelma elää yhä. Tiedän, millainen määrä työtä sen taakse tarvitaan, ja miten haastavissa olosuhteissa töitä joudutaan tekemään. Jos eläinlääkärit ovat ainoa toivo eläimille, niin viljelijät ovat sitä suomalaiselle ruoalle.
Kirjoittaja on Inarin kunnaneläinlääkäri ja Kantrin kolumnisti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
