Isovanhempien jalanjäljillä vastoin odotuksia – maaseudun pelastamiseksi useamman pitäisi tehdä ”Laurat”

Vaikuttamisen tarve on selkeästi periytynyt ja se purkautuu tämän lehden kautta tälläkin vuosituhannella, kirjoittaa Laura Linkoneva. Hän seuraa kärkkäänä pakinoitsijana tunnetun isoäitinsä jalanjälkiä.  Kuva: Maaseudun Tulevaisuus, Petteri Kivimäki, kuvankäsittely: Aatu Jaakkola

Miten saataisiin varhaiskeski-ikäistyvät, parhaassa lapsen- ja työntekoiässä olevat ihmiset takaisin synnyinkaupunkeihinsa pienille paikkakunnille?

Pidempiaikaisille vanhan liiton Maaseudun Tulevaisuuden lukijoille sukunimeni saattaa olla tuttu. En ole kuitenkaan Terttu. Olen vain varttiterttu. Mummoni kirjoitti Maaseudun Tulevaisuuteen jo vuosikymmeniä ennen syntymääni ja viimeisen tekstinsä vuosi syntymäni jälkeen, vuonna 1992. Tämä kolumni­pesti ei kuitenkaan ole periytynyt, vaan on sattumusten summa.

Mummoni menehtyi vasta vuosi takaperin, tammikuussa 2023, tällä samalla pienellä tehdaspaikkakunnalla. En usko kuolemanjälkeiseen elämään, mutta jos uskoisin, haluaisin ajatella hänen katsovan melkoisen huvittuneena lapsen­lapsensa sovittaessa konkarin suuria saappaita jalkaansa.

Luin muutaman mummoni vanhan tekstin ja ne voisi painaa sellaisenaan tämän viikon lehteen – maaseutu autioituu, rahat virtaavat kaupunkeihin, koulut ja postit lakkautetaan ja palvelut kuihtuvat. Kaupunkilaiset pitävät maaseudun asukkaita pöljinä. Ja maaseudun asukkaat kaupunkilaisia.

Olen itse osaltani sekä hidastamassa että kiihdyttämässä kehitystä. Paluumuutin kyllä pääkaupungista takaisin synnyinkaupunkiini, mutta olen myös se, joka niitä kouluja on mahdollisesti mukana lakkauttamassa. Lapsia ja rahaa ei vain enää ole.

Olen kuitenkin riutuvien pikkukuntien ja etenkin kepulaisten märkä päiväuni. Synnyin Pirkanmaan peränurkkaan, kävin Helsingissä vuosikymmenen pyörähdyksellä ennen kuin korona ajoi porsaan takaisin kotiseuduille ja vaihdoin liiketalouskorkeakouluopinnot tyypilliseen miesvaltaiseen maaseudun alkutuotantoalaan. Ostin lisäksi omakotitalon haja-asutusalueelta ja hakeuduin vieläpä kuntapolitiikkaan.

Tätähän siellä maaseudun kehittämisohjelmissa ja pyöreiden pöytien äärellä pohditaan. Miten näitä Lauroja saataisiin lisää? Miten saataisiin varhaiskeski-ikäistyvät, parhaassa lapsen- ja työntekoiässä olevat ihmiset takaisin synnyin­kaupunkeihinsa pienille paikkakunnille? Miten saataisiin naisia metsäalalle, nuoria kuntapolitiikkaan ja asukkaita autioituviin kyliin?

Edes Lauralla ei ole vastausta tähän. Ei pienintäkään hajua.

Ihmisiä ei voi pakottaa muuttamaan maalle, eikä maalta pois. Ei olisi kyllä mummo, Laura tai kukaan muukaan osannut arvata, että tieni käy suoraan finanssipöhinästä keskelle talvista metsää. Perheelläni on tausta taiteissa ja pankkimaailmassa, ja tuli itsellenikin yllätyksenä, että loikkasin yllättäen lähemmäs Savon soita ja metsiä ojittaneen ukkini urapolkua. Muistan ukkini tupakalta ja sisuilta haisevana levveetä savvoo viäntävänä kaivuijrkuskina, jonka kädet olivat pinttyneet mustaksi öljystä. En olisi osannut kuvitellakaan, että meillä olisi mitään työhön liittyvää keskustelun aihetta. Nyt olisi. Ainakin metsäala, remontit ja saatanan työmaa. Uskoisin ukkini olevan yllättynyt mutta ylpeä suunnanmuutoksestani.

Entä olisiko mummoni ylpeä urapolustani?

Olen kirjoittanut ahkeran ja kärkkään pakinoitsijamummoni jalanjäljissä lehtiin ja erilaisiin julkaisuihin kymmeniä, ellen satoja kolumneja, mielipidekirjoituksia ja blogeja. Valistanut, saarnannut, suututtanut ja herättänyt ajattelemaan. Antanut uusia näkökulmia, innostanut ihmisiä sijoittamaan ja kannustanut vaihtamaan rohkeasti alaa. Yrittänyt rakentaa siltoja tahojen välille ja antanut luu­nappeja omilleni.

Kumpikaan meistä ei ole pelännyt herättää keskustelua. Ei meistä kumpikaan mikään riidankylväjä ole, mutta halu istuttaa ajattelun siemeniä ja nähdä muutos yhteiskunnassa on kova. Vaikuttamisen tarve on selkeästi periytynyt, ja se purkautuu tämän lehden kautta tälläkin vuosituhannella.

Suuri suuni on varmasti sulkenut ovia ja vienyt työ­sopimuksia nenäni edestä, mutta vastaavasti myös avannut uusia ja suurempia areenoita mielipiteilleni. Olen ollut kanava myös niille, jotka eivät itse asemansa tai työpaikkansa takia viitsi julkisesti sanottavaansa sanoa ja toivonkin, että teksteistäni kuulee vastaisuudessakin myös muiden kuin itseni äänen.

En tiedä vieläkään mikä minusta tulee isona, mutta jos edelleen isovanhempieni jalanjäljille mielisin, olisi maito­miehen ja maatalon emännän urat vielä kokeilematta. Saattaa tosin jäädä välistä, sillä nautin maitoni kaurana ja proteiinini ilman eläimiä.