Asiantuntijalta: Sosiaali- ja terveyspalvelut toimivat – kunhan asiakas on riittävän helppo ja vaivaton

Sosiaali- ja terveyspalvelut muuttuvat saavuttamattomiksi niille, jotka eivät mahdu järjestelmän ehtoihin, kirjoittaja toteaa. Kuva: Timo Filpus

Hyvinvointivaltion kriisistä puhutaan Suomessa lähes aina resurssien kautta. Rahat eivät riitä, henkilöstöä ei ole, väestö ikääntyy. Kieli on taloudellista ja teknistä, ja siksi se tuntuu neutraalilta.

Silti se ei selitä kaikkea. Jos kyse olisi vain rahasta, olisi sattumanvaraista, ketkä jäävät ilman palveluja. Näin ei ole.

Hyvinvointialueiden murros ei näytä ensisijaisesti epäonnistumiselta, vaan hiljaiselta priorisoinnilta. Hoitoa ei kielletä, palveluja ei virallisesti lakkauteta, oikeuksia ei poisteta. Sen sijaan niitä hajautetaan, keskitetään, digitoidaan ja hidastetaan niin, että lopulta ne lakkaavat olemasta todellisia niille, joiden elämä ei taivu järjestelmän ehtoihin.

Tämä näkyy erityisen selvästi alueilla, joissa etäisyydet ovat pitkiä ja palveluketjut ohuita. Kun terveyskeskus vaihtuu etävastaanotoksi, sosiaalipalvelu lomakkeeksi ja päätös puhelinjonoksi, järjestelmä toimii vain niille, joilla on kykyä ja osaamista pysyä mukana ja jotka jaksavat pysyä mukana. Muut eivät kohtaa kieltoa – he kohtaavat viiveen, epäselvyyden ja vastuun siirtymisen itselleen.

Hiljainen priorisointi kohdistuu toistuvasti samoihin ihmisiin: vammaisiin, monisairaisiin, mielenterveyspotilaisiin ja ikääntyviin, joiden hoito on pitkäkestoista, monialaista ja vaikeasti mitattavaa. He eivät ole järjestelmälle moraalinen ongelma, vaan toiminnallinen. Heidän tarpeensa eivät sovi nopeisiin prosesseihin tai tehokkuusmittareihin. Siksi he putoavat ensimmäisinä – ilman, että kukaan tekee päätöstä heidän sulkemisestaan ulos.

Digitalisaatio on vahvistanut tätä kehitystä. Digitaalinen hyvinvointivaltio lupaa saavutettavuutta ja yhdenvertaisuutta, mutta käytännössä se tuottaa teknistä kelpoisuutta. Oikeudet ovat olemassa niille, jotka osaavat kirjautua, tunnistautua, tulkita järjestelmän kieltä ja korjata virheensä.

Kun virhe tapahtuu, ihminen ei kohtaa päätöstä vaan katoaa järjestelmässä.

Kriisitilanteissa tämä valikoivuus paljastuu vielä selvemmin. Varautuminen on rakennettu terveelle keholle ja toimintakykyiselle mielelle. Oletetaan, että ihminen liikkuu, kuulee, ymmärtää ja toimii nopeasti. Kriisit eivät kuitenkaan kohtele kaikkia samalla tavalla. Ne paljastavat, kenet yhteiskunta on jo etukäteen kuvitellut kansalaisekseen.

Näitä ilmiöitä yhdistää ajatus, jota harvoin sanotaan ääneen: hyvinvointivaltio toimii parhaiten silloin, kun ihminen on tarpeeksi helppo. Monimutkainen ihminen – useine diagnooseineen, päällekkäisine tarpeineen ja pitkäkestoisine riippuvuuksineen – on järjestelmälle ongelma. Ei siksi, että häneltä haluttaisiin evätä apu, vaan siksi, että hän ei mahdu prosessiin.

Tätä kehitystä oikeutetaan yhä useammin säästöjen kielellä. Säästöpuhe esitetään välttämättömyytenä, vaikka se on aina arvovalinta. Kun säästäminen muuttuu hyveeksi, heikentyminen muuttuu velvollisuudeksi. Leikkaukset kohdistuvat toistuvasti samoihin ryhmiin ja samoille alueille, ja silti niistä puhutaan kuin luonnonlaeista.

Hyvinvointivaltio ei ole katoamassa, vaan siirtymässä vaiheeseen, jossa oikeudet säilyvät periaatteessa, mutta niiden toteutuminen muuttuu valikoivaksi. Universaalien oikeuksien tilalle rakentuu järjestelmä, jossa ratkaisevaa ei ole tarve vaan hallittavuus.

Tätä voi kutsua hallituksi kelpoisuudeksi: Yhteiskunta ei kiellä, vaan valikoi – ei avoimesti, vaan rakenteiden kautta.

Tässä syntyy ehdollinen ihmisarvo. Ihmisyys tunnustetaan, kunhan se pysyy ennakoitavana, mitattavana ja mahdollisimman vähän kuormittavana. Oikeudet ovat olemassa, mutta niiden toteutuminen edellyttää jatkuvaa kelpoisuuden todistamista.

Tätä muutosta ei enää toteuteta päätöksillä, vaan oletuksilla – ja siksi sitä on niin vaikea nähdä ajoissa.

Tämä logiikka ei koske vain yksittäisiä ryhmiä. Jokainen voi elämänsä aikana siirtyä asemaan, jossa terveys, toimintakyky, ikä tai riippuvuus toisista muuttuvat arvioinnin kohteiksi. Siksi kyse ei ole marginaalisesta kysymyksestä, vaan siitä, millaiselle eettiselle perustalle suomalainen hyvinvointivaltio tulevaisuudessa rakentuu.

Yhteiskunta, joka sallii vain luvalla eletyt elämät, ei mittaa kyvykkyyttä – se mittaa normiin mukautumista.

Lassi Murto

yhteiskunnallinen vaikuttaja ja kokemustoimija

ohjelmakoordinaattori