Pakollinen pakko

Suomalaiset on opetettu vuosisatojen saatossa elämään pakon kanssa. Mutta vaikka kuinka opetellaan, ei pakkoa meinata oppia millään. Pitäisiköhän pakon opiskelu tehdä vapaaehtoiseksi?

Jo Ukko-Paasikivi tuskaili aikoinaan tämän porukan kanssa. Suomalaiset ovat poliittisesti lahjattomia, ukko tuhahteli.

Ainahan on tiedetty, että Suomessa asuu pieni, mutta itsepäinen kansa. Jopa hallitus on havainnut, että suomalaisten kanssa ei oikein pärjää muutoin kuin pakolla.

Kuten muistamme, Suomessa piti tehdä kuntauudistus. Se meni kiville, kun kunnanisät ja -äidit eivät ottaneet ollenkaan tosissaan Henna Virkkusen komentoja. Vaikka hallitus on huutanut kuorossa taaksepoistu ja seis ja hyppinyt tasajalkaa, niin kuntapäättäjät näyttävät koko touhulle keskisormea.

Eihän siitä mitään tule. Kunnallismiehet sotkevat selvät asiat. Ja kun uusi kuntakarttakin ehdittiin jo painaa.

Mutta ei hätää. Hallituksen nikkarit keksivät nyt, miten kuntauudistuksiin saadaan eloa. Laitetaan kunnat pakolla yhteen. Jotta se näyttäisi hyvältä, järjestetään kansanäänestys.

Niinpä esimerkiksi Turussa voidaan äänestää siitä, liitetäänkö Aura Turkuun. Asiaa kysytään tietysti turkulaisilta. Vaikka kaikki auralaiset sanoisivat, että ei liitetä, ei asia muutu miksikään. Turkulaisten äänet ratkaisevat.

Myös köyhtynyt Kemi voisi kansanäänestyksellä liittää itseensä jonkin vauraan pikkukunnan. Kauniainen olisi sopiva. Yksi kauniaislainen vastaa kymmentä kemiläistä.

Keino on niin näppärä, että siitä voisi tehdä vientituotteen. Seuraavaksi voitaisiin kysyä, liitetäänkö Suomi Saksaan. Viisi miljoonaa suomalaista sanoisi, että ei missään tapauksessa. Saksalaiset, joita on 80 miljoonaa, sanoisivat sen sijaan kuorossa jawohl. Ja sitten liityttäisiin.

Sellaista on oikea demokratia.

Paitsi, että tuskin saksalaiset meitä haluaisivat. Miksi ne ottaisivat tällaisen porukan riesakseen. Saksalaisten rahaa on mennyt jo Kreikkaan ihan tarpeeksi, ei sitä tarvitse enää Pohjolan perukoille lähettää. Ehkäpä tulos olisikin 80–5, mutta niin päin, että Suomi ei pääsisi Saksan osavaltioksi.

Pakko on kuitenkin toimiva keino, kun jokin asia halutaan ratkaista kertaheitolla. Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä.

Aiemmin perheet ovat saaneet ihan itse valita, kuka lapsia hoitaa kotona näiden ensimmäisten vuosien aikana. Tämä ei tietenkään käy, sillä mistäs perheet nyt tietäisivät, mikä heille on hyödyksi. Sen vuoksi hallitus päätti, että hoitovapaa on jaettava miehen ja naisen kesken.

Jos siis vaikka mies sattuisi olemaan jostain syystä joutilas ja hoitaisi lasta kotona, niin eihän sellainen sovi. Nainen, joka voi olla vaikkapa yrittäjä tai pääjohtaja tai ministeri, saa luvan ryhtyä kotiäidiksi.

Näin luodaan uusia työpaikkoja naisille, hallitus ilmoittaa. Niitä syntyykin paljon, kun koti-isät nyt kiikuttavat lapsensa kunnalliseen päivähoitoon.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että ihan ilman pakkoa me emme myöskään selviäisi. Ihmisen elämä on yhtä pakkopaitaa jo alusta alkaen.

Heti syntymän jälkeen joudutaan pakkoneuvolaan. Sitten seuraa koulupakko, armeijapakko, veronmaksupakko ja kypäräpakko polkupyörällä ajettaessa.

Koulu vasta onkin yhtä pakkoa. On pakko oppia lukemaan ja laskemaan. Vaikka ei haluaisi millään liikkua, on pakko pelata pesäpalloa, hiihtää ja luistella. Pakko on lukea ainakin vähän myös historiaa, uskontoa ja kieliä.

Pakon kanssa siis joutuu elämään. Eikä kaikki pakko ole pahasta.

Kaikista mahdollisista pakollisista asioista hyödyllisimpiä itselleni ovat olleet pakkomatematiikka ja pakkoruotsi. Oli onni, että jouduimme koulussa lukemaan ruotsia. Vieraista kielestä juuri ruotsista on ollut elämässä kaikkein eniten hyötyä.

En tajua ollenkaan niitä, joiden mielestä emme tarvitse ruotsin taitoa.

Nautin joka kerta, kun lentoemäntä koneessa puhuu minulle englantia. Vastaan kohteliaasti ruotsiksi, että javisst, haluan juoda kahvini maidon kanssa.

Lauri Kontro