Keittiöjumalan keinussa

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Kristiina Hurme-

rinta on konneveteläinen teatterintekijä

oivottavasti se ei tarjoa lisää,

kuiskasi nainen vieressä istuvalle miehelleen.

Enkelikellon hevoset juoksivat karusellissaan. Emäntä kaatoi viiniä laseihin. ”Pikkasen rasvaista, mutta niin hyödyllistä”, hän huokasi lusikoidessaan keittoa lautaseltaan.

Emäntä oli tunnettu kulinaarisista keksinnöis-

tään, jotka eivät aina osuneet ihan kohdalleen.

Hänen uskonsa ei kuitenkaan koskaan horjunut keittotaiteen monimutkaisilla poluilla. ”Tekemällä oppii”, hän tapasi sanoa.

Oivallus oli syntynyt pellille jääneestä kinkun rasvasta

”En halunnut lisäillä jauhoja ja kermoja, vaan päätin pitää liemen kirkkaana. Vähemmän kaloreitakin”, sanoi emäntä. ”Pitää osata pelkistää”.

Vieraiden lusikat pysähtyivät.

”Oliko se pelkästään sitä kinkun rasvaa?” huudahti ystäväni silmät selällään. ”Sitä itseään”, vastasi emäntä. ”Liemi toimii erinomaisena puskurina vatsassa. Nyt voimme syödä ja juoda huolettomasti vaikka aamuun asti”, hän jatkoi.

Vieraat rapsuttelivat vaivihkaa laardit suupielistään.

Taivaalla nähtiin sinä yönä ravintorikas tähdenlento. Se oli pulska ja pikainen.

Tarina kuuluu perheemme joulutarustoon. Kertailemme sitä vuodesta toiseen kinkkua sulatellessamme. En tiedä naurattaako eniten viattomat rasvanlitkijät vaiko innovatiivinen emäntä.

Toisten vahingoilla on jotenkin niin hyvä herkutella.

Lähes uuden legendan veroinen oli tuore pateehässäkkämme. Ystävättäreni oli saanut hirven vasan maksan. Siitä piti tuleman joulupöydän ehdoton herkku. Maksa jauhettiin käsipelillä. Se maustettiin yrtein ja konjakein. Joukkoon hulautettiin jos jonkinlaista kallista höystettä. Taikina näytti hyvältä ja tuntui arvokkaalta. Lopulta oli perunajauhojen aika. Kopistellessani lusikalla viimeisiä jauhoja lasista, tapahtui vahinko. Lasi särkyi.

Tuijotimme kauhuissamme kattilaan. Aamupäivä kuluikin sitten mukavasti maksaa siilatessa. Matti Salmisen pyrkiessä laulamaan jo viidettä kertaa ”En etsi valtaa loistoa” ystäväni vilkaisi minua merkitsevästi. Suljin soittimen. ”Kiitos”, hän huokasi. Lopulta kaikki lasin palat olivat todistettavasti kasassa. Pateet tyrkättiin uuniin.

”Tästä ei sitten hiiskuta sanaakaan, kuiskasin. Luulevat meitä vielä vaikka minkälaisiksi tunareiksi”, jatkoin.

Vannoimme hiljaisuutta nyt aina ja iäti.

Illan suussa sipaisin hunajaa keittiöjumalani huulille. Tiesin, että lahjoin sitä, mutta en halunnut sen raportoivan pateetörttöilystäni eteenpäin.

Tekevälle sattuu ja kerkeävä ehtii usein liikaakin. Luova kaaos keittiössä voi pitää sisällään katastrofeja, mutta myös uusia mahdollisuuksia.

Ranskalaisten Tatinin sisarusten keikauskakku olisi jäänyt tumpelommilta syntymättä. Omenat uunissa. Taikina pöydällä. ”Ce la vie”, huudahti mademoiselle ja heitti taikinan uuniin omenien päälle.

Uunista tuli ulos kakkutaiteen legenda Tarte Tatin. Sattuma korjasi satoaan. Kohta koko maailma halusi keikauttaa, mutta nyt tahallaan.

Keittiöhommissa on oltava kanttia erehtyä, tehdä virheitä ja mikä vaikeinta, oppia niistä.

Sattuman sukeltaessa soppakattilaan istahdamme totisesti jumalten keinuun.

Itse varmistin uuden vuoden ruokaonnen siivoamalla keittiöni lattiasta kattoon. Keittiöjumalani on nimittäin oikukas, mutta uskollinen. Vuosi vaihtui. Raketit paukkuivat. Talon vihdoin hiljentyessä sujautin maksapateevoileivän keittiöjumalalleni. Se iski silmää.