Sukellus jään alle

Kaikki alkoi fyysisestä oireilusta. Tein raskasta työtä lypsykarjatilallamme, ja selkääni sattui koko ajan. 70-lukulaisessa navetassamme kaikki työt tehtiin lihasvoimalla, navetassa siis lähes asuttiin. Pitihän lehmiä syöttää ja hoitaa monta kertaa päivässä.

Lomituspalvelu toimi kunnassa tosi huonosti. Apua ei vain saanut. Mieheni teki koneurakointia, joten karjanhoito oli pääasiassa minun vastuullani. Mies ei ottanut todesta kipujani, eikä navettaan laitettu mitään työergonomiaa parantavia uudistuksia. Eläimet oli silti hoidettava, joten sinnittelin.

Työt vain lisääntyivät, kun appiukko kuoli ja yhtäkkiä meillä oli häneltä jääneet parituhatta kettua hoidettavana. Samoihin aikoihin saimme vauvan, mutta äitiyslomaltakin jouduin käymään navettatöissä sijaistamassa lomittajan vapaat. En saanut nukuttua ja sydän hakkasi. Mielialat vaihtelivat rajusti. Olin uupunut.

Etsin ulospääsyä tilanteesta, ja ratkaisu oli, että päätän päiväni. Kevättalvisena iltana vuonna 2003 puin lenkkivaatteet ylleni ja sanoin miehelle lähteväni lenkille. Olin päättänyt kävellä jäiseen jokeen ja kadota jään alle. Meninkin jokeen, mutta sinne kahlatessani koin yhtäkkiä selkeästi, etten voinut tehdä sitä. Miten minä voin lapseni jättää!

Palasin märät, jäätyneet verkkarit ylläni kotiin. Muistan vieläkin, miten mies tuli kotipihassa vastaan, muttei sanonut mitään. Hän ei sanallakaan kommentoinut märkiä vaatteitani. Enkä minä kertonut.

Tuon tapauksen jälkeen sain unta paremmin. En tiedä miksi, mutta olin kai jotenkin päättänyt selvitä. En kuitenkaan halunnut puhua asiasta kenellekään, sillä häpesin ja pelkäsin, että lapsi otetaan minulta pois. Sain unien parantumisen vuoksi hetkeksi rennomman olotilan.

Saimme toisen lapsen, ja äitiysvapaan jälkeen palasin navettaan. Entiset oireet palasivat. Selkäsäryt, mielialanvaihtelut, unettomuus. Lomittajaa en saanut. Hain työterveydestä apua, mutten voinut ottaa vastaan tarjottua sairauslomaa, kun kunnassa ei ollut tarjota lomittajaa. Hoidin karjaa ja kotia ja lapsia, enkä saanut unta. En ehtinyt palautua ja levätä ollenkaan, väsymys oli kroonista.

Vuonna 2008 tämä kaikki kriisiytyi toden teolla ja sanoin miehelleni, että nyt on pakko tulla joku muutos. Haluan joko vieraalle töihin tai menen opiskelemaan. En voi enää työskennellä maatilalla.

En saanut mieheltäni tukea, ja avioliittomme alkoi mennä alamäkeen. Muutin hetkeksi kirkolle omaan asuntoon, mistä kävin päivittäin hoitamassa lehmiä. Sain myös Kelan kuntoutustuen selkävaivojeni vuoksi. Minulla oli todettu myös häiriöitä kilpirauhasen toiminnassa, ja sain siihen sopivat lääkkeet.

Muutin puolen vuoden kuluttua tilalle takaisin, mikä oli virhe. Mies oli jo päättänyt, että liittomme on ohi. Jonkun ajan päästä talosta lähtivät lehmät, ja minulta katosi syy yrittää. Avioliittomme päättyi samana päivänä kun lehmät hävitettiin. Muutin taas pois.

Osasin ja jaksoin jo tässä vaiheessa hakea apua lääkäriltä. Minulla todettiin keskivaikea masennus. Tähän saakka oli diagnosoitu vain fyysisiä sairauksia. Sain masennukseen lääkityksen, mutta psykiatrilla tai psykologilla en käynyt koskaan. Masennuslääkkeet lopetin aika pian, koska niistä olo tuli vain pahemmaksi. Nukahtamislääkkeiden avulla sain kuitenkin unen, ja kun pitkästä aikaa moneen vuoteen sain nukuttua, aloin pikku hiljaa voida paremmin.

Tässä vaiheessa oli jo selvää, ettei selkäni tule kestämään maatilatyötä. Kävin kuntoutuksessa ja opiskelin avoimessa yliopistossa. Kesällä 2010 elin elämäni ensimmäistä kertaa työttömyyspäivärahalla. Se oli vapauttavaa, rentouttavaa aikaa, nautin elämästä ja lasteni seurasta. Aiemmin, navettatyöstä uupuneena, en jaksanut kuin tiuskia heille.

Nyt asun lasteni kanssa synnyinpaikkakunnallani, monen sadan kilometrin päässä entisestä miehestäni. Välimme ovat asialliset, ja lapset viettävät lomansa isällään. Minä olen päässyt opiskelemaan, ja hoidan opintoja pääasiassa verkko-opintoina. Minusta tulee metsäalan ammattilainen. Elämä tuntuu nyt ihanalta. Tukiverkko on kunnossa, sillä asun lähellä omia vanhempiani ja vanhoja kavereitani.

Vieläkin huomaan, että vaikeuksien edessä esiin tulee unettomuus. Silloin turvaudun nukahtamislääkkeisiin.

Kun nyt pohdin viidentoista vuoden alamäkeäni, voin kuvailla loppuunpalamistani näin: se tuntuu siltä, kuin olisi heitetty vuolaaseen koskeen, jonka virta vain kiihtyy ja joka lähestyy putousta. Mitään ei voi itse tehdä, tuho vain lähestyy vääjäämättä. Sain voimia riuhtaista itseni pois koskesta, kun ajattelin lapsiani. Halusin huolehtia lapsistani, ja tajusin, ettei se onnistu, jos jatkan elämää kuten tähänkin asti.

Teen nyt vapaaehtoistyötä maaseudun tukihenkilöverkostossa. Koen, että osaan auttaa muita uupuneita, kun tiedän, millaista elämä maatalousyrittäjänä on. Pitää pystyä pitämään hirveän monta lankaa käsissä yhtä aikaa. Herpaantua ei saa.”

Taijan nimi on muutettu.