Yliö: Väite jatkuvan kasvatuksen eduista rehevillä turvemailla ei perustu riittävään tutkimusnäyttöön

Rehevän turvemaan metsää. Kuvituskuva. Kuva: Annamari Laurén

Ylen uutiset käsitteli keskiviikkona 24.9 jatkuvaa kasvatusta ja metsien käsittelytapojen vaikutusta ilmastoon yksipuolisesti. Uutisissa esitettiin, että avohakkuut rehevissä suometsissä aiheuttavat suuret kasvihuonekaasupäästöt ja että poimintahakkuisiin perustuva jatkuva kasvatus olisi sekä puuston kasvun, ilmaston ja talouden näkökulmasta parempi vaihtoehto.

Esitetyt väitteet vaativat täsmennyksiä ja korjauksia.

Ilmastotoimien laskeminen metsien hiilinielujen varaan ei ole pitkän ajan kestävä ratkaisu. Se edellyttäisi puuvarannon jatkuvaa lisäystä tai maaperän hiilivarannon kasvattamista tai molempia. Puuvarannon jatkuva kasvattaminen ei ole biologisesti mahdollista.

Kun puuston kasvu ylittää kokonaispoistuman, kasvu alkaa lopulta laskea. Kasvun ja hiilinielun ylläpitämiseksi tarvitaan myös hakkuita. Metsäalueella suurin kasvu ja puuston bruttohiilinielu saavutetaan, kun eri ikäluokkien metsiköiden pinta-alat ovat yhtä suuret, kun metsä uudistetaan kiertoajan keskimääräisen kasvun ollessa suurimmillaan, ja kun puuston kasvu ja poistuma ovat yhtä suuret.

Lisäksi on huomattava, että osa poistumasta päätyy pitkäikäisiksi puutuotteiksi ja hiilivarastoiksi.

Suomen metsien puuston kasvun ja hakkuumahdollisuuksien lisääminen asetettiin kansalliseksi strategiseksi tavoitteeksi viime sotien jälkeen. Sen ansiosta puuston kasvu on yli kaksinkertaistunut ja puuvaranto on kasvanut noin 1,7-kertaiseksi 1950-luvun alkuun verrattuna.

Vajaatuottoisten metsien uudistaminen, soiden ojittaminen ja niitä seurannut metsien ikärakenteen muutos – nuorten, nopeakasvuisten metsien osuus kasvoi 1970-luvun lopulta 2000-luvulle – teki mahdolliseksi puuston kokonaispoistumaa suuremman kasvun ja samalla metsän suuren nettohiilinielun. Tämä on johtanut virheelliseen ajatteluun, että metsien puuston kasvulisäys voisi jatkua ja puusto olla kestävästi ja jatkuvasti nettohiilinielu.

Metsänhoitomenetelmien kehitys, erityisesti jaksollinen kasvatus, maanmuokkaus, ja uudistaminen viljelemällä ovat lisänneet merkittävästi metsiemme kasvua. Kasvunlisäys perustuu nopeaan uudistumiseen sekä kasvutilan ja -resurssien tehokkaaseen käyttöön.

Metsänhoito selittää kivennäismaiden puuston kasvun lisäyksestä 1970–2011 63 prosenttia. Suometsien vuotuinen kasvu on lisääntynyt noin 18–19 miljoonalla kuutiometrillä 1950-luvulta lähtien. Merkittävä kasvunlisäys on nähtävissä myös valtakunnan metsien inventoinnin 100 vuoden aikasarjan tuloksista.

Metsänhoitomenetelmien valinta ja metsäammattilaisten koulutus perustuvat vahvasti tutkimukseen, jota on tehty 1800-luvulta asti.

Emeritusprofessori Markku Ollikaisen esittämä väite, että jatkuva kasvatus tuottaisi saman kasvun kuin jaksollinen kasvatus ei pidä paikkaansa. Sekä suomalaisten että ruotsalaisten pitkäaikaisten tutkimusten mukaan jatkuva kasvatus tuottaa noin 20 prosenttia pienemmän kasvun ja samalla puuston hiilinielun kuin jaksollinen kasvatus. Se selittää myös miksi valtaosa metsänomistajista käyttää jaksollista kasvatusta.

Ylen ohjelmassa sivuutettiin myös jatkuvaan kasvatukseen liittyvät ongelmat ja riskit. Jatkuva kasvatus ei sovellu kaikille paikoille. Jatkuvassa kasvatuksessa metsän luontainen uudistuminen ja alikasvosten kasvunopeus ovat avainasemassa puuntuotannossa, hiilensidonnassa ja taloudellisessa kannattavuudessa.

Tutkimus ja käytäntö ovat osoittaneet uudistumisen olevan poimintahakkuiden jälkeen vaihtelevaa ja hidasta, koska taimia kuolee paljon, alikasvoksen kehitys on hidasta ja taimien tilajärjestys on epätasainen. Sen sijaan avohakkuu ja metsänviljely joko istuttamalla tai kylvämällä tuottaa nopeammin ja varmemmin hyväkasvuisen ja tasaisen taimikon.

Jaksollinen kasvatus mahdollistaa myös uusimman jalostetun viljelymateriaalin käytön, mikä edelleen lisää kasvua 20 prosentilla ja lyhentää kiertoaikaa 15–20 vuodella.

Maaperän hiilivarannon muutokset ovat pieniä ja hitaita. Nykyiset arviot muutoksista, esimerkiksi kansallisessa ilmastoraportissa käytettävät arviot, sisältävät suuria epävarmuuksia erityisesti turvemailla.

Luotettavat tiedot vaatisivat nykyistä huomattavasti enemmän mittauksia. Näihin mittauksiin ei ole osattu varautua riittävän aikaisin. Nyt on jouduttu turvautumaan erillisissä tutkimuksissa kerättyihin pieniin aineistoihin ja moniportaisiin mallinnuksiin. Eri mallit tuottavat toisistaan huomattavasti poikkeavia tuloksia.

Kattavamman aineiston puutteessa ja raportointivelvoitteiden pakottamana on ajauduttu nykytilanteeseen. Laskennasta vastuussa olevat tutkijat tietävät ongelmat. Siksi onkin erikoista, että Ilmastopaneeli ei ole kiinnittänyt huomiota maankäyttösektorin päästöjen ja nielujen suuriin epävarmuuksiin.

Väite, että jatkuva kasvatus rehevillä turvemailla tuottaisi pienemmät hiilipäästöt kuin jaksollinen kasvatus ei perustu riittävään tutkimusnäyttöön, kun asiaa tarkastellaan pitkällä aikavälillä. Maan hiilitaseeseen vaikuttavat puuston karikesyöte ja pohjavedenpinnan taso, joka vaikuttaa orgaanisen aineen hajotusnopeuteen.

Jatkuvan kasvatuksen pienempiä maaperän hiilipäästöjä on perusteltu korkeammalla pohjavedenpinnalla, mikä johtuu harvemmasta puustosta. Toisaalta harvemman puuston myötä maaperään päätyy vähemmän hiiltä karikkeen muodossa.

Ylen keskustelussa ei otettu huomioon, että ojaverkostoa säätelemällä voidaan nostaa pohjaveden pintaa, ylläpitää puuston kasvua ja samalla vähentää turpeen hajoamisesta aiheutuvia hiilipäästöjä myös jaksollisen kasvatuksen täystiheissä metsissä.

Ylen aihetta koskevilla sivuilla Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Raisa Mäkipään väite ”Metsänomistaja ei kuitenkaan joudu vastuuseen aiheuttamistaan päästöistä, vaan negatiiviset vaikutukset jäävät yhteiskunnan maksettaviksi” on hämmentävä. Eihän metsänomistaja saa rahallista korvausta omistamiensa metsien hiilinielustakaan, vaan ne luetaan kasvihuonekaasuinventaariossa valtion omaisuudeksi. Metsänomistaja maksaa veroa jokaisen myymänsä puuerän tuloista 30 tai 34 prosenttia, pääomatuloistaan riippuen.

Lisäksi Mäkipää jättää huomioimatta metsätalouden ja metsäteollisuuden kerrannaisvaikutukset alue- ja kansantaloudelle.

Marjo Palviainen

metsänhoitotieteen apulaisprofessori

Annamari Laurén

suometsätieteen professori

Paavo Pelkonen

rehtori, professori (emeritus)

Erkki Tomppo

metsäninventoinnin professori (emeritus)