Haavisto yrittää eheyttää hajanaisen vihreän puolueen

Avoimuuttaan ja puoluedemokratiaansa vaalivien vihreiden puheenjohtajavalinta on ollut omituinen näytelmä. Kun uupumisen takia sairaslomalle jäänyt Touko Aalto ilmoitti, ettei enää palaa tehtävään, jatkajaksi olisi olettanut olevan tunkua. Toisin kävi. Puoluejohtajakisaan itse ilmoittautunut kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluotokaan ei vaalikamppailun takia keskeyttänyt Japanin-lomaansa. Lopulta tehtävään saatiin suostuteltua puolueen vanha isäntä Pekka Haavisto, kun tietoliikenneyhteydet Afrikkaan saatiin kuntoon.

Tapahtumien kulku on monella tavalla hämmästyttävää ja antaa puolueesta hajanaisen kuvan. Vaikka median hellimän puolueen kannatus on ollut kovassa gallup-syöksyssä, uudella puheenjohtajalla ei ole paljon hävittävää. Sen sijaan vihreää sankaruutta olisi nyt ollut tarjolla.

Touko Aallon vetäytymisen ei olisi pitänyt yllättää ketään, vihreiden puoluejohdosta nyt puhumattakaan. Niin poikkeuksellista puoluejohtajan sairasloma vain puoli vuotta ennen vaaleja on. Kun sinänsä valitettava ja inhimilliseltä kannalta koskettava uutinen Aallon lähdöstä tuli, puolue halvaantui täysin.

Vastuunkantajien odotettu parijono lyheni lyhenemistään. Aaltoa mallikkaasti sijaistanut varapuheenjohtaja Maria Ohisalo ja aiemmin puolueen johtoon pyrkinyt kansanedustaja Emma Kari kieltäytyvät vedoten siihen, että puolue tarvitsee tunnetumman johtajan. Heidän aikansa saattaa koittaa myöhemmin, mutta vastuun välttäminen puolueen ahdingossa jätti erikoisen vaikutelman.

Myös puolueen omana puheenjohtajakautenaan nousuun siivittänyt Ville Niinistö kieltäytyi kunniasta. Samoin sekä puolueessa että sen ulkopuolella laajaa arvostusta nauttiva Oras Tynkkynen ilmotti halunsa pysyä syrjässä. Kieltäytyjien joukkoon liittyivät myös vihreiden varapuheenjohtaja Hanna Halmeenpää sekä kansanedustaja Olli-Poika Parviainen.

Itse asiassa kaksissa presidentinvaaleissa laajasti tutuksi tulleen entisen ministerin, ex-puheenjohtajan ja kansanvälisissäkin tehtävissä meritoituneen Haaviston valinta saattoi olla puolueelle ainoa mahdollisuus. Niin hajallaan vihreät tällä hetkellä linjakysymyksissään ovat.

Kansansuosiollaan maltillinen Haavisto saattaa houkutella takaisin niitä perinteisiä porvaripuolueita äänestäneitä, joille vihreiden johdon viimeaikaiset kohut olivat liikaa. Samalla vasemmalta nousee vihreiden uusi uhka. Li Anderson on tarjolla vihervasemmiston kuningattareksi ja kolkuttelee myös paitsi kymmenen prosentin kannatusta myös vahvaa mandaattia seuraaviin hallitusneuvotteluihin.

Ongelmallisinta Haavistolle ovat ne vihreät, jotka kannattavat puoluetta ilmastosyistä. Heidän mielestään pääkaupunkiseudun hiilenpoltto pitäisi lopettaa huomattavasti suunniteltua nopeammin, verottaa lentämistä ja siirtyä muutenkin sanoista tekoihin. Heidän mielestään vihreiden pitäisi osoittaa asiassa johtajuutta, etenkin kun muutkin puolueet ovat jo kilvan profiloitumassa samoihin aiheisiin.

Elinkeino- ja aluepolitiikka ovat aieminkin olleet vihreille vaikeita, eikä helsinkiläisen Haaviston asettuminen johtoon alueellisuutta edistä. Tehokas ja ekologisesti kestävä metsien käyttö nousee varmasti ensi kevään eduskuntavaalien teemaksi. Tässä asiassa Haaviston kansainvälinen katsanto saattaa pitää sisällään myös sovinnon ituja. Sen sijaan suhtautuminen maaseutuun, maatalouteen ja maakuntien talouskasvun ja työllisyyden turvaamiseen ovat avoimia kysymyksiä.