Lihasvoima vaihtui suomalaisessa maataloudessa huipputeknologiaan 110 vuodessa – tulevaisuus on nyt sumun peitossa

Kun ensimmäinen Maaseudun Tulevaisuus syksyllä 1916 ilmestyi, suomalaisilla maatiloilla työtä tehtiin lähes yksinomaan lihasvoimalla. Vilja leikattiin sirpeillä ja viikatteilla, koottiin seipäille kuivumaan ja kuljetettiin hevosella riiheen. Maatilat olivat pieniä ja vaativat paljon työvoimaa.

Nyt, 110 vuotta myöhemmin, tilanne on toinen. Pellot ja tilat ovat suuria, ja koneet tekevät työstä ison osan. Kehityksen myötä vain pieni osa suomalaisista saa toimeentulonsa suoraan maataloudesta. MT on seurannut aitiopaikalta Suomen kehitystä köyhästä maatalousmaasta yhteiskunnaksi, jossa ruokaa on enemmän kuin koskaan ja jonka ruokaturvaa pidetään yhtenä maailman parhaista.

Suomalaisen maatalouden tulevaisuus on tällä hetkellä iso kysymysmerkki. Kuva: Timo Filpus

Vuonna 1916 ei puhuttu alkutuotannosta, elintarvikeketjusta, logistiikasta tai tukku- ja vähittäiskaupasta nykyisessä merkityksessään. Elintarviketeollisuus oli vaatimatonta, eikä ruokaa tarkasteltu osana monimutkaista kansainvälistä järjestelmää. Silti yksi asia oli silloin samoin kuin se on nyt ja tulevaisuudessa: kansan oli ja on saatava ruokaa joka päivä.

Menneiden vuosikymmenten kehitys on perustunut pitkälti maataloustieteiden piirissä otettuihin edistysaskeliin: on kehitetty maatalousteknologiaa, lannoitteita ja kasvinsuojeluaineita sekä jalostettu yhä satoisampia kasvilajikkeita. Kotieläinjalostuksen myötä tuotantoeläimet käyttävät hyväkseen ravinnon tehokkaammin kuin aiemmin. Samalla maataloudesta on kyetty irrottamaan valtaosa sen vaatimasta työvoimasta muun yhteiskunnan palvelukseen.

Tulevina vuosikymmeninä kehityksen ajuri saattaa olla aivan toinen. Siitä pitää huolen nopeasti etenevä ilmastonmuutos, johon sopeutumisella alkaa olla kiire. Etelä- ja Keski-Eurooppaa tänä vuonna koetelleet helteet ja äärimmäinen kuivuus osoittavat, että jo lähitulevaisuuden eurooppalaista ruoantuotantoa rajoittavat luonnonhaitat voivat sijaita jossain muualla kuin Pohjois-Euroopassa. Mikään ei senkään osalta ole varmaa: pohjoisilla viljelyalueilla tuotanto-olosuhteita voivat heikentää esimerkiksi sadonkorjuukauden runsastuvat sateet sekä lumettomat talvet.

Myös geopolitiikka vaikuttaa ruoantuotantoon. Siinä missä EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa samoin kuin maailmankaupan vapauttamista ohjasi viime vuosikymmenet usko globaaliin työnjakoon, nyt suunta on toinen. Vahvimmat pyrkivät keskinäisen riippuvuuden sijaan kohti omien etujensa turvaamista vaikka heikompien kustannuksella.

Koska ihminen tarvitsee ruokaa joka päivä, vahvimmat haluavat saada elintarviketuotannon omiin käsiinsä. Vielä muutama vuosi sitten ajatus suomalaisia peltoja ja maatiloja ostavista ulkomaisista sijoittajista tuntui vieraalta. Lähitulevaisuudessa se saattaa olla raadollisen totta ja arkipäiväistä.

Taloudellisen yhteistyön ja vapaan kaupan hengessä luotu EU:n yhteinen maatalouspolitiikka on tavoitellut maatalouden tuottavuuden lisäämistä, vakaita elintarvikemarkkinoita ja ruoan saatavuutta, kohtuuhintaista ruokaa kuluttajille sekä viljelijöiden kohtuullista toimeentuloa. Viimeistä lukuun ottamatta nämä ovat jotakuinkin toteutuneet.

Viljelijöiden epävarmuus toimeentulostaan sekä sen myötä vaikeudet investoida tuotannon ylläpitoon ja kehittämiseen voivat hyvin kääntää nykyiset markkina-asetelmat päälaelleen: kun nykyisillä viljelijöillä ei ole varaa ylläpitää tuotantoa, tilalle tulevat ne, joilla varaa on. Jos näin kävisi, nykyinen järjestelmä voisi horjua tavalla, jota emme osaa ennakoida.

Seuraavien vuosikymmenten suuri maatalouspoliittinen kysymys ei ehkä ole enää se, miten ruokaa tuotetaan yhä enemmän, vaan miten tuotanto säilytetään toimintakykyisenä muuttuvassa ilmastossa ja kiristyvässä geopoliittisessa kilpailussa.

Ruoantuotannon merkitys ei ole 110 vuodessa muuttunut. Maailma sen ympärillä on.