Suomi pystyisi korvaamaan tuontivalkuaisen omilla kasveillaan – ”Elintarviketeollisuus avainasemassa”

Luken selvityksen mukaan härkäpavun, rypsin ja rapsin sekä herneen viljelyala voitaisiin kolminkertaistaa nykyisestä 100 000 hehtaarista. Myös viljat ovat tärkeä kasviproteiinin lähde.  Kuva: Jaana Kankaanpää, Kari Salonen, Johannes Tervo, Markku Vuorikari, koonnut: Aatu Jaakkola

Suomalaisten kuluttamasta kasviproteiinista vain murto-osa on tuotettu kotimaassa. Huoltovarmuuden ja suomalaisten ravitsemuksen kannalta tuonnin varaan nojaaminen ei ole hyvä asia.

Kotimaista kasvivalkuaistuotantoa on kuitenkin mahdollista kasvattaa merkittävästi vuoteen 2040 mutta itsestään, ilmaiseksi ja ilman kulutuskysyntää muutos ei tapahdu.

Tämä käy ilmi Sitran tilaamasta ja Luonnonvarakeskus Luken tekemästä selvityksestä Kasviproteiini kasvun tiellä. Se on tiekartta eli suunnitelma siitä, miten saavutamme ruuan nykyistä korkeamman kasviproteiiniomavaraisuuden.

Kasviproteiinin tuotantomäärien kasvu edellyttää viljelykiertojen monipuolistamista palko- ja öljykasveilla. Selvityksen mukaan herneen, härkäpavun, rypsin ja rapsin viljelyala voitaisiin kolminkertaistaa nykyisestä 100 000 hehtaarista.

Jotta tällainen harppaus on mahdollista, monen edellytyksen on täytyttävä.

Olennaista on, että kuluttajien on haluttava ostaa kotimaisia kasviproteiinituotteita.

”Jos ei ole kysyntää, ei ole tuotantoa”, sanoo selvitystä tehnyt tutkimuspäällikkö Hanna Karikallio Lukesta.

”Kaikki lähtee kuluttajakysynnästä, että arvoketjut lähtevät rakentumaan.”

Karikallio myös painottaa, että maku on kasviproteiinituotteiden kohdalla hyvin tärkeä asia.

Kasvisruoka ei ilmesty markkinoille tyhjästä vaan tarvitaan valmistavaa teollisuutta. Selvityksen tehneiden Luke tukijoiden mukaan elintarviketeollisuus on kasviproteiinituotteiden arvoketjun avainlenkki.

Lopputuotteita Suomessa valmistetaan mutta meiltä puuttuu lähes täysin kasvisruokateollisuuden tarvitsemien proteiinipuolivalmisteiden tuotanto. Täällä käytetyistä valmisteista valtaosa onkin peräisin ulkomailta.

Sadon jalostaminen sellaiseen muotoon, että kuluttajat haluavat niitä ostaa on Luken erikoistutkija Csaba Jansikin sanoin iso työsarka.

Jansikin mukaan vaaditaan valtavasti investointeja, tuotekehitystä, sujuvaa yhteistyötä, hyviä sopimuksia läpi ketjun ja vähintään satoja miljoonia euroja, jotta tiekartan sisältämät tavoitteet saavutetaan.

Palkokasvit eli muun muassa herneet ovat tärkeitä kotimaisen kasvivalkuaisen lähteitä.  Kuva: Annika Hirvelä

Palataan pellolle.

Jotta proteiinia olisi teollisuuden käyttöön riittävästi, viljelyn on kannatettava ja viljelijöitä kannustettava peltojen kunnostukseen ja kestäviin viljelykäytäntöihin. Jalostuksen keinoin on kyettävä nostamaan proteiinikasvien satoja ja viljelyvarmuutta, Luken tiekartassa luetellaan.

Nykyään noin puolet Suomen proteiinikasvisadosta täyttää elintarviketeollisuuden laatuvaatimukset. Ilmastonmuutoksen myötä viljelyn epävarmuudet lisääntyvät entisestään.

On todennäköistä, että vuonna 2040 osa sadosta jää hyödyntämättä elintarvikekäytössä. Elintarvikekäyttöön sopimattomalle sadolle luontevinta on kotieläintuotannon rehukäyttö.

Luken mukaan kasvi- ja kotieläintuotanto tukevat toisiaan ja auttavat yhdessä parantamaan proteiinituotannon omavaraisuutta ja Suomen huoltovarmuutta.

Muutkin sivuvirrat on käytettävä hyödyksi tehokkaasti ja kannattavasti.

”Tarvitaan myös tuotannossa syntyvien sivuvirtojen kannattavaa jatkojalostusta”, Jansik sanoo.

Kasviproteiinin pieni omavaraisuus on koko EU:n yhteinen ongelma. Esimerkiksi unionissa käytetytstä soijasta vain viitisen prosenttia on omaa tuotantoa.  Kuva: Viestimedian arkisto

Heikko valkuaisomavaraisuus ei ole vain Suomen vaan koko EU:n ongelma.

Esimerkiksi unionissa käytetystä soijasta vain 3–5 prosenttia on omaa tuotantoa, Jansik kertoo. Soijaa tuodaan valtavat määrät sekä rouheena että papuina.

Rypsin, rapsin ja auringonkukan osalta tilanne on soijaa parempi, mutta ulkomaihin on niidenkin osalta turvauduttava.