Ruoka on huono palkinto lapselle, sanoo asiantuntija – aikuisen kannattaa tarkkailla omaa käytöstään ruuan parissa

Herkuilla palkitseminen voi vinouttaa lapsen ruokasuhdetta. Kuva: Lari Lievonen

Koiranpentu saa namin, kun se oppii antamaan tassua ja istumaan. Ihmislapsi saa jäätelön, kun hän on syönyt lautasen tyhjäksi tai suostunut menemään pianotunnille.

Valitettavasti lapsen palkitseminen ruualla on kyseenalainen toimintamalli, kertoo Itä-Suomen yliopiston kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikön projektitutkija, laillistettu ravitsemusterapeutti Aija Laitinen.

Ongelman ydin piilee Laitisen mukaan siinä, että ruualla palkitseminen vinouttaa lapsen ruokasuhdetta, sillä palkintona käytettävä ruoka nousee lapsen mielessä muita ruokia korkeammalle. Erityisen hankalaksi tilanne muotoutuu, jos jotkin ruuat toimivat rankaisemisen ja toiset palkitsemisen välineenä.

Tällainen on tilanne esimerkiksi silloin, jos lapsi saa jälkiruokaa vain syötyään pääruuan. Kalakeitto on toki ihmiselle parempaa ravintoa kuin jäätelöannos, mutta tällöin kalakeiton syömisestä tulee kielteisiä tunteita herättävä projekti, kun taas jäätelö näyttäytyy valona tunnelin päässä.

”Ei kukaan aikuinen tietoisesti halua aiheuttaa lapselle tällaisia mielleyhtymiä, mutta toimintamalli tulee monella selkärangasta”, Laitinen sanoo.

Lapsen palkitsemiseen riittävät täysin aineettomat asiat, kuten se että vanhempi ja lapsi hurraavat tai taputtavat yhdessä lapsen onnistumiselle. Onnistumisen kynnys täytyy muistaa pitää riittävän matalana: jos lapsi ei ole ennen edes nähnyt kaalikääryleitä, ensin voidaan taputtaa sille, että lapsi uskaltaa nuuhkaista uutta ruokaa. Maistaminen, saati sitten kokonaisen kaalikääryleen syöminen, ovat tietenkin molemmat seuraavia huomionarvoisia suorituksia.

”Lapselle suurin palkinto on siinä, että vanhempi hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on”, Laitinen muistuttaa.

Lapsi oppii ruokailutilanteessa eniten vanhemman antamasta esimerkistä. Jos aikuiset nirsoilevat vihanneksille tai napsivat pikku välipaloja toisella kädellä ja pitävät päähuomion puhelimessaan, lapsi oppii nämä tavat, vaikka hänen lautaselleen kauhottaisiin millaisia ravitsemuksen kruununjalokiviä.

Lapsella ei luonnostaan ole ruokaan liittyviä ennakkoluuloja, mutta vanhempi saattaa niitä tiedostamattaan muodostaa. Laitisen mukaan klassisesta esimerkistä käy parsakaali, jonka syömisestä vanhempi saattaa tehdä tarpeettoman suuren numeron, vaikkei lapsi välttämättä alun perin pitänyt vihreää vihannesta epäilyttävänä.

Suomalaisilla on Laitisen mukaan harmillisen suorituskeskeinen tai jopa kielteinen tapa puhua ruuasta. Jos esimerkiksi kasvisten tai kaurapuuron syömisestä puhutaan aina vain terveellisyysnäkökulmien kautta, niiden syömisestä tulee velvoite. Syöminen saatetaan ylipäätään kokea suoritteena, joka pitää hoitaa nopeasti pois alta, vaikka ruuan pitäisi olla nautinnon aihe.

”Esimerkiksi Ranskassa kasviksia on lautasella niiden upean maun vuoksi eikä vain siksi, että ne ovat terveellisiä”, Laitinen muotoilee.

Suomessa olisi kaikki syyt nauttia ruuan maukkaudesta, sillä ruoka on puhdasta ja turvallista syödä. Laitinen haastaakin kaikki pohtimaan, miten ruokakokemuksia voisi sanoittaa. Kesän ensimmäisiä kotimaisia varhaisperunoita ja mansikoita osataan ylistää, mutta muutkin ruuat ja raaka-aineet ansaitsevat sanallista nostetta.

”Seuraavan kerran porkkanaa puraistessa tai kaurapuuroa lusikoidessa voikin ajatusharjoituksena keskittyä porkkanan rapsakkaan makeuteen ja puuron täyteläiseen pehmeyteen”, Laitinen kertoo.

Pienten lasten vanhemmille, ja miksei kaikille muillekin, Laitinen antaa myös yhden ruokasanastoon liittyvän vinkin. Kannattaa pohtia, missä yhteydessä itse kukin käyttää sanaa ”herkku”.

”Herkku” on myönteisyyttä henkivä sana, mutta yleensä sitä käytetään tarkoittamaan vain ruokia, jotka mielletään samalla myös epäterveellisiksi – jäätelöä, popcornia, suklaata, pizzaa, keksejä ja niin edelleen.

Herkku-sanaa kannattaisi Laitisen mukaan käyttää sen verran säästeliäästi, että sen tehovoima säilyy myös harvinaisia tilanteita varten. Kuinka usein esimerkiksi kouluruokaa tai voileivän päälle siivutettavaa kurkkua tulee sanottua herkuksi? Tällä tavoin ajateltuna herkkua on tarjolla joka aterialla, ei vain pääruuan jälkeen tai erikoispäivänä.