Nälkäiset suomalaiset ovat syöneet jopa jäkälää ja olkea – 1800-luvulla sahateollisuutta kiinnosti pelastaa männyt nälkäisen kansan hampailta
Jopa Elias Lönnrot yritti saada kansan vaihtamaan petun jäkälään, mutta idea ei toiminut käytännössä.
Jäkälässä on hyvin vähän energiaa. Lisäksi se sisältää jäkälähappoa, jonka poistaminen vaatii aikaa ja huolellisuutta. Kuva: Jaana KankaanpääSuomalaiset ovat syöneet pahimpaan nälkäänsä historian saatossa monenlaista, kertoo Helsingin yliopiston sosiaalihistorian dosentti Antti Häkkinen.
”Katovuosina ja erilaisissa kriiseissä pääkysymys on ollut, mitä syötävää luonnosta hätätilassa saa.”
Kun ihminen etsii nälkäisenä luonnonantimia, kyse on armottomasta panos–tuotos-ajattelusta. Vähäisillä jäljellä olevilla voimavaroilla kannattaa kerätä mahdollisimman energiapitoista suuhunpantavaa, jota pystyy syömään mahdollisimman paljon.
Männyn nilasta ja jälsistä saatava pettu oli vuosisadasta toiseen suomalaisten tärkein hätäravinto eikä syyttä. Kevätaikaan puun kasvukaudella kerätty ja myrkyttömäksi käsitelty pettu oli muihin hätäravintoihin verrattuna varsin energiapitoinen ja suhteellisen vaaraton vaihtoehto.
Petun kerääminen vaati kuitenkin mäntyjen kaatamista, ja laadukkainta pettua saatiin nimenomaan nuorista männyistä. 1800-luvun puolivälissä saha- ja selluteollisuutta kiinnosti pelastaa puut nälkäisen kansan hampailta.
1850-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnassa alkoikin kampanja, jonka tarkoitus oli saada kansa keräämään jäkälää petun sijaan. Esimerkiksi Elias Lönnrot ja J.V. Snellman propagoivat jäkälän puolesta. 1860-luvun nälkävuosien aikana kansaa patistettiin keräämään jäkälää ja yli tuhat naista koulutettiin jäkäläleivän valmistamiseen.
Periaatteessa islanninjäkälää on helppo kerätä ja kevyt kuljettaa, mutta jäkälän mutustaminen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ongelmatonta.
”Jäkälä sisältää jäkälähappoa, jonka poistaminen vaatii aikaa ja huolellisuutta sekä lipeää tai potaskaa. Myrkkyjä ei kuitenkaan yleensä osattu poistaa etenkään nälänhädän olosuhteissa.”
Kaiken lisäksi jäkälän energiapitoisuus oli laskettu todella paljon yläkanttiin. Käytännössä jäkälään ei jää myrkkyjen poiston jälkeen tarpeeksi energiaa ihmiselle.
Häkkinen kertoo, että esimerkiksi vankiloissa siirryttiin 1860-luvun nälkävuosina tarjoamaan vangeille jäkäläkeittoa ja köyhäintaloissa pääasiallinen ravinto oli valmistettu jäkälästä. Asioilla on ilmeinen yhteys korkeaan kuolleisuuteen nälkävuosien aikana.
”Jäkälän puolesta yritettiin propagoida myös sisällissodan aikaan, mutta kansalla oli katkerat muistot siitä, että jäkälä tappaa. Kansa siirtyi käyttämään hätäravintona taas pettua”, Häkkinen kertoo.
Kaikkien hätäravintojen pääongelma piilee siinä, meneekö kyseisen ravinnon keräämiseen enemmän energiaa kuin mitä siitä saa.
Metsärajan pohjoispuolella jauhojen jatkamiseen ei aina ollut tarjolla edes pettua.
”Oljestakin on leivottu leipää, mutta sen ravintoarvo on käytännössä olematon”, Häkkinen kertoo.
Sen sijaan esimerkiksi ruusunmarja on sinänsä hyvä energianlähde, mutta niitäpä ei joka paikassa ole saatavilla. Suomalaiset ovat syöneet hätäravintona myös metsämarjoja, mutta marjojen ongelma on se, ettei ihminen pysty syömään niitä kovin suuria määriä.
Sieniä kerättiin ihmisravinnoksi erityisesti Itä-Suomessa, kun taas lännessä niitä pidettiin pitkään lähinnä eläinten hätärehuna. Sienetkään eivät pitkälle auttaneet.
”Aikuisen pitäisi syödä sieniä henkensä pitimiksi viitisen kiloa päivässä, ja pitkäaikainen sieniruokavalio johtaa nopeasti vitamiinien ja hivenaineiden puutostiloihin”, Antti Häkkinen sanoo.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
