Nöyrtynyt einesvihaaja

Työelämään astuessani 90-luvun puolivälin jälkeen normilounaani oli eines. Kiireiset päivät uutistyössä pitivät huolen siitä, etten muka ehtinyt käymään työpöydän ulkopuolella syömässä. Iltaisin tuppasi olemaan muuta tekemistä eikä eväiden kokkaaminen houkuttanut.

Einesalhoni kesti kymmenisen vuotta. Vaihdoin työpaikkaa. Uudessa paikassa kollegoilla oli tapana ottaa päivittäinen irtiotto töistä ja lähteä syömään talon ulkopuolelle. Minäkin irrottauduin eineksistä ja lähdin.

Ruuanlaittokin soluttautui osaksi arki-iltoja, joten omatekoinen, maittava lounas helpotti kiirehuippuja työpaikalla.

Pariin otteeseen tuli tilanne, että oli pakko palata "äitien tekemien" pariin. Kauhistus, miten olinkaan voinut syödä tätä moskaa niin monta vuotta joka päivä! Epämääräisten raaka-aineiden maku peittyi tunkkaiseen cocktailiin arominvahventeita, säilöntäaineita, väriaineita... Vuosikausiin en koskenutkaan eineksiin. Kunnes.

Tänä syksynä on ollut välttämätöntä turvautua jälleen valmisruokatarjontaan. Omakotitalon myynti, tyhjennys ja uudessa asunnossa remontointi ja paikkojen järjestely on ollut kokonaisvaltainen harrastus päivätyön päälle. Ruuanlaitto ei todellakaan ole ollut päällimmäisenä mielessä.

Pelastavat einekset siis kehiin! Yllätys on ollut melkoinen, kun aiempi tunkkaisuus on loistanut poissaolollaan. Eräänä päivänä esimerkiksi söin parempia kaalikääryleitä mitä itse koskaan kykenisin valmistamaan. 2010-luvulla on myös lisäainekammoisen helppo löytää sopivaa syötävää, sillä E-koodien määrä on mutu-tuntumalla haarukoiden vähentynyt huomattavasti.

Kehitys kehittyy. Niin eineksetkin.