UUTISTAUSTA Suurten ratkaisujen vuosi

Toukokuussa Tallinnassa pidetyssä Lennart Meri -konferenssissa käytiin monia korkeatasoisia keskusteluja. Niistä Suomen kannalta tärkein tapahtui otsikolla ”Pohjolan ja Itämeren turvallisuus: Onko sotilaallinen liittoutumattomuus yhä ajankohtainen vaihtoehto?”.

Suomalaisiakin keskusteluun osallistui – ja Natoa edusti tanskalainen – mutta pääosaan nousivat ruotsalaiset, joita oli kaksi: Kansanedustaja ja maan sosialidemokraattisen puolueen varjohallituksen ulkoministeri Urban Ahlin sekä Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun entinen rehtori, kenraalimajuri Karlis Neretnieks.

Ahlin selosti Ruotsin perinteistä puolueettomuuslinjaa hyvin ja puolusti sotilaallista liittoutumattomuutta lujasti. Sosialidemokraattien tuella ei turvallisuuspolitiikan peruslinjaa olla muuttamassa, Ahlin vakuutti. Hän muisti myös korostaa, että Ruotsissa sosialidemokraatit ovat aina suhtautuneet myötämielisemmin puolustusvoimien määrärahapyyntöihin kuin porvaripuolueet.

Kenraali Neretnieks oli haastajan roolissa. Hänen teesinsä oli armoton: Ruotsi on antanut puolustuksensa rapautua niin, että Pohjolan turvallisuuden entisestä tukipilarista on tullut alueen vakautta horjuttava tekijä.

Tällaisia väitteitä ei heitellä kevyesti. Neretnieks perusteli kantaansa hyvin, mutta koska keskustelu käytiin visusti suljetuin ovin, oli selvää, ettei hänen esittämiään näkökohtia voisi julkisesti toistaa yksityiskohtaisesti.

Onneksi kenraali on julkaissut alustuksensa pääkohdat Tukholman Free World Forumissa 25.6. otsikolla ”Ruotsi ja Itämeren alueen vakaus”.

Vielä 80-luvulla Ruotsi käytti maanpuolustukseen noin kolme prosenttia maan bkt:stä – Suomessa ei sellaisia summia ole maanpuolustukseen käytetty koskaan. Ajatus oli kirkas: Puolustuskyky oli pidettävä niin korkealla tasolla, ettei hyökkääjä uskaltaisi sitä eurooppalaisen sodan oloissa haastaa. Jos kuitenkin toisin kävisi, maata valmistauduttiin puolustamaan Naton tuella.

Kylmän sodan päättyminen ei muuttanut tätä ajattelua heti. Vielä vuonna 1994 armeijalle ostettiin 280 Leopard 2 panssarivaunua, ja vuonna 1996 ilmavoimille tilattiin 78 uutta Jas Gripeniä aiemmin tilattujen 140 lisäksi. Vielä vuonna 1998 maanpuolustuksen osuus bkt:sta oli kaksi prosenttia – korkeampi kuin useimpien Nato-maiden.

Sitten Ruotsiin iski, Neretnieksin sanoin, ”usko ikuisesta rauhasta”. Vuosikymmenessä, vuosina 1998–2008, armeijan miesvahvuutta leikattiin 90 prosenttia, liikekannallepanojärjestelmä purettiin ja yleisestä asevelvollisuudesta luovuttiin. Jäljelle jäivät vain järjestelmät, jotka soveltuvat rauhanajan käyttöön ja kansainvälisiin operaatioihin.

Unelma rauhasta alkoi murtua pronssisoturin yönä 2007 ja sortui lopullisesti Venäjän ja Georgian sodan tuloksena 2008. Joulukuussa 2012 maan puolustusvoimien komentaja, kenraali Sverker Göranson julkisti Ruotsin yksipuolisen aseriisunnan tilinpäätöksen: Kaikkien kolmen puolustushaaran yhteisellä operaatiolla voidaan pientä osaa Ruotsin alueesta puolustaa viikon ajan rajoitettua hyökkäystä vastaan. Tämä sillä edellytyksellä, että vuoden 2009 puolustusreformi on toteutettu, mikä näillä näkymin tapahtuu aikaisintaan vuonna 2019.

Ongelma ei ole vain se, että Ruotsin vuonna 2009 julistama solidaarisuuslauseke, jonka mukaan Ruotsi ei jää sivusta seuraamaan, jos sen EU-liittolainen tai toinen pohjoismaa joutuu hyökkäyksen kohteeksi, on pelkkää sanahelinää. Suurempi ongelma on se, että Naton puolustussuunnitelmat Baltian maiden osalta lähtevät siitä, että Ruotsin lentokentät ja satamat ovat sen käytettävissä. Ruotsi ei kykene tätä enää takaamaan. Juuri tämä epävarmuus horjuttaa Pohjolan vakautta.

Ruotsissa valmistellaan nyt uutta puolustusreformia, joka tulee valtiopäivien käsittelyyn vuonna 2015. Jos siihen ei sisälly uutta harkintaa koskien Ruotsin mahdollista Nato-jäsenyyttä, vaihtoehdoksi jää varmistaa ”yhden viikon puolustuskyvyn” toteutuminen pari vuotta etuajassa.

Samana vuonna on Suomessa tehtävä ratkaisu puolustusvoimien kehittämisen suunnasta.

Avaa artikkelin PDF