HEVOSELÄMÄÄ Vilin tarina
Olit toiveitteni täyttymys, onni ja ilo. Samalla opetit minulle elämän raadollisuuden ja luopumisen kipeyden. Olit minulle enemmän kuin varsa.
Oli kesäkuu 2001, ja tammallamme Lilalla alkoi kiima. Lila oli Amerikan lämminverinen, tummanruskea ja uljas. Luomuna astutimme sen omalla oriilla, ja olihan se aikamoista sähellystä ensikertalaisilta. Tamma otti asian rauhallisesti, mutta me ihmiset siinä touhusimme innoissamme. Ultraäänikuvatkin otettiin kahteen kertaan varmistuaksemme varsauutisesta.
Yksitoista kuukautta odotettiin varsaa niin innolla, että siitä tuli elämää suurempi asia. Joskus kävi mielessä, että aina ei ihmistaintakaan niin intohimolla odoteta.
Lila oli varsonut jo muutaman kerran aikaisemminkin, joten synnytyksen alkua ei voinut kovin hyvin päätellä hevosen käyttäytymisestä. Lila oli rauhallinen ja säyseä. Kahta päivää ennen synnytystä alkoi maito laskeutua. Vahatipat tulivat nisiin vuorokausi ennen synnytystä.
Me ihmiset ravasimme tallissa, että joko sieltä alkaisi varsa tulla. Poltot huomasi, kun hevonen oli hikinen ja liikuskeli levottomasti, eikä ruokakaan maittanut. Lopulta tamma kävi makuulle ja pienet kaviot tulivat pian esiin. Turpakin putkahti esille ja lopulta koko varsa solahti heinien päälle.
Tamma alkoi puhdistaa varsaa heti, silloin siihen ei ollut kajoamista. Katseltiin vain hiljaa vierestä. Se hetki oli tammalle tärkeä, sillä silloin se muodosti siteen varsaansa. Se hoiti pienokaistaan ja veti sieraimillaan sen tuoksun muistilokeroihinsa.
Varsa hengitti hyvin, ja jo kahden tunnin kuluttua syntymästään se nousi huojuen honteloille jaloilleen. Minä olin onnellinen. Melkein pakahduin riemusta, kun sain silittää pienen varsan silkinpehmeää turpaa. Minun ensimmäinen varsani, pieni oripoika.
Kesä saapui. Lila ja varsa pääsivät ulos juoksentelemaan. Nautin katsella villin varsan menoa ja pukittelua. Annoimme varsalle nimeksi Vili, kun se sopi niin hyvin sen luonteeseen. Viliä oli helppo käsitellä. Sillä ei ollut ollenkaan orimaisia temppuja kuten puremista tai potkimista. Jo pienestä pitäen opetin Vilille kavioiden katsomisen ja totutin sen harjaamiseen. Sen varsanturkki tuntui mukavalta sormiin. Keskellä otsaa oli valkoinen tähti.
Eräänä päivänä menin tapani mukaan katsomaan Lilaa ja Viliä tarhaan. Kauhistuin, kun näin, että Vilin pää oli turvonnut turvasta silmiin saakka yhtä isoksi kuin aikuisen hevosen pää. Soitin välittömästi eläinlääkärille, joka saapuikin kahden tunnin kuluttua paikalle. Lääkäri oletti käärmeen purreen Viliä ja antoi varsalle kortisonia. Imusolmukkeetkin turposivat, mutta muutoin Vili vaikutti hyväkuntoiselta. Niinpä sovimme, että seuraamme tilannetta.
Yön aikana turvotus ei kuitenkaan ollut laskenut. Vili kiidätettiin hevosklinikalle, jossa se laitettiin tiputukseen. Turvotus kyllä laski, mutta varsalle oli tullut samaan aikaan keuhkokuume. Luultavasti se oli vetänyt maitoa keuhkoihinsa.
Hoidoista huolimatta Vili kuoli seuraavana päivänä. Sen emä tuuppi kuollutta varsaansa surkeana turvallaan. Minä itkin vuolaasti. Tuntui kuin sydämeni olisi raastettu rinnastani. Tärisin, kun silitin pientä varsaani viimeisen kerran.
Vilin jälkeen on tullut monia uusia varsoja. Olen saanut ihailla niiden pukittelua ja koreaa juoksentelua. Joskus raikkaina kesäaamuina, kun seison nurmikolla ja katson kohti nousevaa aurinkoa, muistan sinut Vilin, ensimmäisen varsani.
SIRPA UGGULDAHL
Nastola
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
