KOMMENTTI Jalat täristen puimurista ulos
Minäkin saan kokeilla maatalouskoneita. Ensin ajan traktorilla pellon ympäri. Ajo sujuu niin sukkelaan ja kevyesti, että unohdan takana olevan kärryn kokonaan. Onneksi näen sen peileistä ennen peruuttamisen harjoittelua.
Puimurin kanssa onkin sitten eri juttu. Pitää muistaa monta asiaa ja säädellä pöydän ja terien korkeutta, jotta korret eivät repeile.
Koneen voiman tuntee, vaikka sisällä hytissä onkin hiljaista. Puimuri nytkähtää käyntiin kevyesti hoippuen. Ajonopeuden pidän pienenä. Tuijotan tarkasti vasempaan kulmaan, jotta pellolle ei jäisi viljarantua. Lakoontuneissa paikoissa pöydän korkeutta pitää säätää.
Pysäytän koneen. En kykene tekemään säädöstä vauhdissa, vaikka napit ovatkin valmiiksi sormien alla.
Ohjaaminen vasemmalla kädellä tuntuu oudolta. Jalka hakee kaasua ja kytkintä. Pienen ajon jälkeen varmuus kasvaa ja käännöskin sujuu hyvin vieressä istuvan Kim Döfnäsin vakuuttaessa, että oja on kaukana.
Iso kone kääntyy ketterästi ja puintijälkikin vaikuttaa suhteellisen hyvältä. Reuna ei tosin ole tasainen.
Viimeinen koitos on ajaa mahdollisimman lähelle traktorin peräkärryä. Torvi kääntyy napista painaen ja vehnän jyvät varisevat peräkärryyn. Kiitän Kimiä ja hyppään ulos puimurista jalat hieman täristen.
Jännitti, mutta nyt voin sanoa, että olen puinut vehnää. Suomalaisen ruokapöydän perusraaka-ainetta. Tunsin yhteyden maahan ja minusta tuli hetkellisesti osa ravintoketjua.
Nyt ymmärrän, miksi monet isännät eivät halua jakaa puintivastuuta kenenkään kanssa. Puiminenhan on mahtavaa.
SAARA OLKKONEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
