David vastaan Goljat

UUTISTAUSTA

Kun EU-johtajat viikonloppuna tuuppivat toisiaan hymyssä suin ja onnellisen näköisinä, heillä oli siihen oikeasti aihetta. EU:n seitsemän vuoden rahoituskehys eli budjetti vuosille 2014–2020 oli syntynyt runsaan vuorokauden kovan puristuksen tuloksena, joskin vasta toisella yrittämällä.

Koska sovun syntymiseen oli saatava jokaisen jäsenmaan hyväksyntä, jokaisella päämiehellä on oikeus väittää, että tulos oli ainakin jossain määräin omaa ansiota.

Suuremmalla oikeudella he saattoivat nyt onnitella itseään ja toisiaan kuin ne, jotka pari kuukautta sitten kävivät EU:n nimissä pokkaamassa itselleen Nobelin rauhanpalkinnon – siihen saavutukseen ei heillä yhdelläkään ollut merkittävämpää henkilökohtaista ansiota.

Päämiehistä yksi tuli kokoukseen uhkauksia puhisten, mutta lähti kotiin muita maireammin hymyillen. Hän oli Britannian pääministeri David Cameron. Kokoukseen saapuessaan hän tykitti kovat ukaasit: EU:n menoja on leikattava, ja ellei niin tehdä, sopua ei synny.

Kun hän lähti, ihme oli tapahtunut. EU hyväksyi ensi kertaa historiassaan itselleen budjetin, jonka loppusumma oli edellistä pienempi.

On vähän makuasia, kuinka paljon EU:n menoja leikattiin, vai leikattiinko lopulta lainkaan. Lopullinen hyväksyntä budjetille on nimittäin saatava Euroopan parlamentilta, joka on koko ajan vaatinut lisää rahaa.

Tuskin parlamentti kuitenkaan lähtee sopua purkamaan. Mutta oman puumerkkinsä parlamentti budjettiin kyllä varmasti liittää.

Sellainen voisi olla rahoituskehyksen välitarkastelu budjettikauden puolivälissä siinä tapauksessa, että EU:n talous on siihen mennessä palannut takaisin kohtuulliselle kasvu-uralle.

Viime viikon huippukokous oli ensimmäinen, johon Britannian pääministeri saapui sen jälkeen, kun hän oli tammikuun lopulla luvannut järjestää maassaan kansanäänestyksen EU:n jäsenyydestä vuoteen 2017 mennessä siinä tapauksessa, että hänen puolueensa voittaa vuoden 2015 parlamenttivaalit. Tuosta vaalista tulee kansanäänestyksen esivaali, koska konservatiivit lähtevät niihin ohjelmalla, joka sisältää ne muutosvaatimukset, joista he haluavat ennen kansanäänestystä EU:n kanssa neuvotella.

Cameronin puhe on taatusti luettu tarkkaan Euroopan pääkaupungeissa. Toisin kuin yleensä on ymmärretty, puhe on hyökkäyksen muotoon puettu hätähuuto poliitikolta, joka on tajunnut maansa joutuneen luisuun, jonka päässä on yksinäisyys, eristäytyminen ja talouden kuihtuminen.

Siksi yksikään EU-johtaja ei ole suoraan torjunut Cameronin neuvottelutarjousta.

Puheen avainkohta kuuluu: ”Eurooppalaisille kumppaneille sanon, niin turhautuneita kuin monet teistä epäilemättä olettekin Britannian asenteeseen: Yritetään yhdessä”.

Avunpyyntöä seuraa uskontunnustus: ”Niin kuin uskon, että Britannian pitää haluta pysyä Euroopassa, niin myös uskon, että Euroopan pitää haluta pitää Britannia joukossaan”.

Cameron tajuaa hyvin, että ellei käännettä tapahdu, Britannia ajautuu väistämättä eroon EU:sta.

Koska sen on kuitenkin varmistettava itselleen pääsy EU:n sisämarkkinoille, sen pitää anoa samanlaista asemaa kuin Norjalla on nyt: Sitouduttava maksamaan korkeita jäsenmaksuja ja luvattava noudattaa kaikkia EU:n direktiivejä, mutta ilman oikeutta osallistua niiden laatimiseen. Britannian kannalta tämä olisi huonoin mahdollinen vaihtoehto.

Cameronin todellinen vihollinen eivät todellisuudessa ole Brysselin kasvottomat byrokraatit, vaan hänen oman puolueensa oikealle laidalle pesiytyneet kiihkokansalliset populistit, jotka on sinne, vuosikausien määrätietoisella työllä, istuttanut mediamoguli Rupert Murdochin EU-vastainen sensaatiolehdistö.

Nyt kun Britannian oikeuslaitos on lähtenyt ristiretkelle Murdockin lehdistön toistuvia laittomuuksia vastaan, Cameron on päättänyt aloittaa kampanjan sen poliittisen vaikutuksen nujertamiseksi. Murdockin kaltaista Goljatia ei kaadeta helposti, mutta ei toista vaihtoehtoa jäänyt myöskään Raamatun Daavidille.

Avaa artikkelin PDF