Mitä capista jää käteen?

EU:n yhteisen maatalouspolitiikan, eli tuttavallisemmin ”cäpin”, uudistuksesta on tässäkin lehdessä kirjoitettu jo kymmeniä juttuja. Ja vielä kymmeniä on luvassa ennen kuin paketti joskus vuoden päästä on kasassa.

Uudistuksen etenemistä EU-koneistossa ei aina ole helppo seurata. On komission esityksiä, parlamentin raportteja ja neuvoston kantoja. Tuhansia muutosesityksiä, kompromisseja ja taas uusia esityksiä.

Mutta, mitä capista sitten jää käteen?

Valtaisaa mullistusta tämänkertainen uudistus ei suomalaiselle tuottajalle merkitse. Veikkaisin, että suurin käytännön muutos tulee olemaan ympäristötuen ehtojen kiristyminen. Ylimääräinen murhe sekin, mutta ei ehkä niin iso mitä joskus annetaan ymmärtää.

On selvää, että varsinkin EU:n intensiivisimmillä maatalousalueilla uusille ympäristötoimille on todellista tarvetta. Suomessa ongelmana eivät ole niinkään ehdotetut toimenpiteet vaan se, että osa nykyisistä ympäristötuen lisätoimenpiteistä muuttuisi perusvaatimuksiksi ilman lisäkorvausta.

Suurimpana mörkönä viherryttämisessä on pidetty komission esittämää 7 prosentin ekologista alaa. 10 tonnin hehtaarisatoihin yltävissä Benelux-maissa vastustus on ymmärrettävää, koska jokainen tuotannosta poistettu aari tuntuu tuottajan kukkarossa.

Suomessa kuitenkin lähes kaikilta tiloilta löytyy 7 prosenttia heikkotuottoisia lohkoja ja päisteitä, joiden pitäminen kesannolla ei liene ylitsepääsemätön ongelma.

Kolmen eri kasvin pakollinen viljely taas olisi pienillä tiloilla turhauttavaa, mutta vähänkään isommilla pelkästään järkevää. Riittävän tiheä kasvinvuorottelu paitsi parantaa maan kasvukuntoa myös tasoittaa viljamarkkinoiden toimintaa. Lähes pelkkää nurmea viljeleville karjatiloille säännöstä löytynee joustoa.

Mielenkiintoinen kysymys ovat viherryttämisen vaikutukset markkinoihin ja hintoihin.

Jos tuotantoa joudutaan EU:n huippualueilla pudottamaan, voi se parhaimmillaan merkitä korkeampia tuottajahintoja myös meillä. Pahimmillaan se taas johtaa EU:n ulkopuolisen tuonnin kasvuun ja hintojen laskuun.

Rahoituksen osalta näyttää siltä, että Suomen EU:lta saamat maatalousrahat pysyisivät jokseenkin entisellään. Tilanteessa jossa EU:n budjettia leikataan ja rahaa jaetaan yhä enemmän uusille jäsenmaille, se ei olisi ollenkaan huono saavutus.

EU-päätöksiä enemmän tuottajan tilipussia keventävät kansalliset maatalousbudjetin leikkaukset. Tulevaisuuden kannalta ehkä tärkein kysymys on Makeran kohtalo. Jos investointituet ajetaan kansallisilla päätöksillä alas, ei elinkeinolle voi odottaa järin valoisaa tulevaisuutta.

Suomelle pieni, mutta Euroopan tasolla iso kysymys on tukien tasaaminen eri maiden välillä, mutta myös niiden sisällä.

Suurin osa EU-maista noudattaa edelleen niin sanottua historiallista tukimallia, jossa tukea maksetaan sen perusteella, mitä ja kuinka paljon tila on joskus aikoinaan tuottanut.

Tukitaso on tästä syystä täysin tilakohtainen. Yksi ranskalainen viljelijä voi saada 500 euroa hehtaaria kohti ja toinen 150 euroa. Samanlaisista ilmasto-olosuhteista huolimatta Kreikan tuet ovat kaksinkertaiset Portugaliin verrattuna.

Kokonaan oma lukunsa ovat Baltian maat, joiden tuki yltää hädin tuskin sataseen hehtaarilta.

Komissio esittää erojen tasaamiseen melko varovaista mallia, mutta monille maille sekin on liikaa.

Jokaisen cap-uudistuksen tavoitteena on ollut byrokratian vähentäminen. Jälleen kerran vaarana on kuitenkin byrokratian lisääntyminen.

Paperilla hyvältä kuulostavat ideat, kuten tuen rajaaminen aktiiviviljelijöille tai suurimpien tukien leikkaaminen vaativat käytännön elämässä melkoista hallintoa ja valvontaa. Lisätyötä on luvassa siis ainakin virkamiehille.

Italian suunnalta ei viime aikoina ole juuri hyviä uutisia kuulunut. Mutta osataan saapasmaassakin.

Valvonta-asetuksen valmistelusta Euroopan parlamentissa vastaava italialaismeppi Giovanni La Via esittää raportissaan kahta uudistusta. Viljelijä voisi tehdä tukihakemuksen useaksi vuodeksi kerrallaan, jos olosuhteet tilalla eivät muutu.

Toisen esityksen mukaan vähäisestä tukirikkeestä, kuten korvamerkkien puuttumisesta voisi jatkossa selvitä pelkällä varoituksella.

Kuulostaa ihan maalaisjärjeltä.

niklas.holmberg@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF