vierasyliö Taktikointia parlamentarismilla
”Olennaista on miltä asiat näyttävät, ei se, mitä ne todellisuudessa ovat”. Tämä oli varmaankin totta presidentti Urho Kekkosen valtakaudella.
Poliittisen muistin lyhyys on pari kuukautta, eikä ole muuksi muuttunut. Houkutus kokeilla sen tarjoamia mahdollisuuksia voi entiseen malliin muotoutua.
T- eli taktiikka- ja tarkoituksenmukaisuusparlamentarismi kuuluvat tähän todellisuuteen. Seuraavassa otteita siitä, miten se toimi Lipposen ja Kataisen hallitusten aikaan.
T-parlamentarismi tuli esiin sekä pääministeri Paavo Lipposen ensimmäisen että toisen, viiden puolueen, hallituksen aikana. Edellinen nojautui 145 ja jälkimmäinen 139 kansanedustajan teoreettiseen tukeen.
Vertailukohdaksi sopii pääministeri Jyrki Kataisen kuuden puolueen hallitus. Sen takana odotettiin olevan 126 edustajaa. Ensimmäisessä luottamuslauseäänestyksessä hallituksen puolesta äänesti kuitenkin vain 123 kansanedustajaa.
Puhemies ei osallistu äänestyksiin. Jo kahden edustajan poistumisella tukiruodusta oli T-parlamentarismiin tukeutumisen arvioinnin kannalta merkitystä.
Yhteistä Lipposen ja Kataisen hallituskausille oli näiden hallitusten ulkopuolelle jäänyt Suomen keskusta.
Lipposen II hallituksen käynnistäessä toimintaansa keskusta moitti hallitusta liiallisesta laajapohjaisuudesta.
Vuoden 2011 eduskuntavaalien
tuloksen pohjalta ja eurovaltioiden rahoituskriisin vallitessa koottu kuuden puolueen pohja oli lopulta laskennallisesti enemmistöhallituksena toimivana käytännössä ainoa mahdollinen.
Paino on sanalla ”toimiva”, sillä Kataisen poistuttua EU:n töihin kesäkuussa 2014 hänen työtään jatkanut pääministeri Alexander Stubbin hallitus selviytyi sekä budjettilaki- ja itse budjettiäänestyksistä että lukuisista epäluottamusponsiäänestyksistä voittajana niukan enemmistön, 101 äänen turvin.
Parlamentarismin perusajatukseen kuuluu, että hallitus hallitsee ja oppositio arvioi, arvostelee ja yrittää kaataa hallituksen luottamuslauseäänestyksellä tarpeen siihen ilmaantuessa tai tosiasiallisesti ilmaantumattakin.
Hallituspuolueiden kansanedustajien velvollisuuksiin uskotaan kuuluvan puolustaa hallituksen toimia ja äänestyksissä antaa hallitukselle ja sen esityksille tukensa.
Hallitukselle annettu tuki palkitaan mahdollisuudella yrittää vaikuttaa hallituksen poliittisiin linja- ja muihin valintoihin. Kiusallista on, että valtion yli varojen elämisen vuoksi hallituspuolueiden edustajat joutuvat hyväksymään myös poliittisen toimintansa menestymisen kannalta epämiellyttäviä ratkaisuja, kuten menojen leikkauksia.
Lipposen toisella hallituskaudella tuli aiemmin koettua selvemmin esiin hallituspuolueiden kansanedustajien poikkeaminen mainituista peruskuvioista. He jopa äänestyttivät eduskuntaa yllättävistäkin asioista. Edustavimpana näyttönä oli äänestys, jossa valtiovarainvaliokunnan varapuheenjohtaja ei puolustanut ”omaa mietintöään”.
Äänestyksissä kategoriaan ”muut kuin budjettiäänestykset” kuului 108 äänestystä. Niistä peräti 42 tapauksessa oli hallitusrintamassa hajontaa.
Hallituspuolueiden piirissä muodostui myös toistuvaan äänestyspoikkeavuuteen pyrkivien ryhmä. Eniten (20) poikkeavasti äänestäneitä oli vasemmistopuolueissa. Hallituksen noudatellessa leimallisesti kokoomuksen tahtoa tämä protestinomainen käyttäytyminen vasemmistopuolueiden piirissä saa ymmärtämystä osakseen.
Mielenkiintoista on, kuinka vasemmistopuolueiden eduskuntaryhmät reagoivat aisan yli potkimiseen. Vastaus oli yksiselitteinen ja selvä: eivät mitenkään.
Päinvastoin. Niiden etu oli sallia valikoitunut sankaruus. Kansa nimittäin usein pitää näitä opposition mukana äänestäviä hallituspuolueiden edustajia rohkeina. Se saattaa palkita heidät seuraavissa vaaleissa äänivyöryllä.
Jotkut sankarit ovat tulleet jopa valituiksi omilla äänillään eduskuntaan.
Kun hallituspuolue aktiivisesti mutta peitetysti hyväksyy tällaisten loikkarisankareiden toiminnan, sen täytyy uskottavuuden nimissä myös ikään kuin peittää jälkensä. Kuin rangaistuksena hallintoneuvostotehtäviä ja muita vastaavia erityistehtäviä ei näille sankareille ole annettu.
Olennaista nimenomaan tässä on, miltä asia ulospäin näyttää. Varsinainen palkkio on tietenkin edustajanpaikan uusiminen. Sankarit keräävät myös niin sanottuja protestiääniä, ja sehän on puoluejohtajien mieleen.
Vasemmistoliitto käyttäytyi kokoomusjohtajan vetämää hallitusta muodostettaessa T-parlamentarismin mukaisesti.
Toisaalta uhrauduttiin isänmaan puolesta, koska vuoden 2011 eduskuntavaaleissa menestyneet perussuomalaiset olivat taktikoineet itsensä vastuunkannon ulkopuolelle. Tätä uhrautumismielikuvaa vahvistettiin junailemalla kaksi ryhmään valittua kansanedustajaa pitämään kuppilassa omia kokouksiaan.
Tietenkin he säilyttivät puolueen jäsenyyden. He toimivat uskollisina sotureina, joiden mielipiteitä kuultiin kaikissa tärkeissä asioissa. Puhelinsoitto rekisteröityy, mutta ei puhelun sisältö.
T-parlamentarismin käyttö kuuluu laajaan enemmistöön tukeutuvien hallitusten ja niiden takana olevien puolueiden kirjoittamattomiin erioikeuksiin.
Konsensusyhteiskunnassa hallituksen antamiin sitoumuksiin on vaikeinakin aikoina voitava luottaa. Aivan erityisen suuri merkitys tällä on ollut laajoissa, pitkäkestoisissa työmarkkinasopimuksissa, joissa valtiovalta on ollut mukana esimerkiksi vero- ja/tai sosiaalipoliittisilla sitoumuksillaan.
Niistä hallitus ei olisi voinut livetä. Siitä piti varmentua hyvissä ajoin.
Kevään 2015 eduskuntavaaleista on tulossa poikkeuksellisen mielenkiintoiset. Ollaanko menossa kohti T-parlamentarismin mahdollistavaa hallituskoalitiota? Keväällähän on edessä työmarkkinasopimuksen jatko.
Artiklan 141 tuhoajana uudenlaista epämääräistä kuuluisuutta hankkinut kokoomus on ottanut seuraavaksi hävityksen kohteeksi ”konsensuksen”. Näin se varmistaa vaalikeskustelujen intensiivisyyden.
Konsensuksen hävittämisessä onnistuminen edellyttäisi mullistuksia puolueiden kannatusluvuissa vaaleissa. Se tuottaisi sisäpoliittisia jännitteitä samanaikaisesti ulkopoliittisten paineiden kanssa.
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on valtiopäiväneuvos.
Olennaista
on,
miltä asia ulospäin näyttää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
