hevoselämää Hevosen elämäni
Synnyin orivarsaksi Etelä-Karjalaan. Häntäjouheni ja harjani olivat vaaleat, muuten olin punaruskea väriltäni. Nimekseni tuli Pekko. Isäntäni tarvitsi hyvää työhevosta, siksipä menetin miehuuteni ja minusta tuli ruuna.
Ihmettelin itsessäni tapahtunutta muutosta, koska en enää liikoja hötkyillyt. Isäntäni kuoltua minusta tuli korvaamaton apu emännälleni. Pidin hänestä kovasti ja halusin palvella häntä nuhteettomasti.
Sitten tapahtui jotakin kamalaa: jouduimme evakkoon. Vieras vei tallini ja laidunmaani. Kun emäntä painoi päänsä vasten kaulaani, tunsin sen kostuvan kyynelistä.
Jouduimme lähtemään evakkoon. Yritin parhaani mukaan keventää emäntäni taakkaa vetämällä perheeni kiireellä kokoamaa tavarakuormaa.
Paikka, johon lopulta saavuimme, oli aavaa lakeutta. Sain tehdä kovasti työtä pelloilla ja metsissä. Minusta pidettiin kuitenkin hyvää huolta, olin siksi tyytyväinen elämääni.
Kesäisin olin laitumella yhdessä lehmien kanssa. Ne pääsivät yöksi navettaan ja minä jäin yksin laitumelle. Siitä en pitänyt. Olisin halunnut talliin, jossa oleilivat myös minun pienet ystäväni, kanit.
Minusta oli tullut iän myötä hyvä ihmistuntija. Kerrankin, kun olin viemässä emäntää asioille kirkonkylään, kuulin emäntäni tervehtivän vastaantulijaa, luulin että nyt tuli pitempi juttutuokio, ja pysähdyin. Tunsin emännän nykivän ohjaksista, mutta minä maistelin tienvarresta löytämiäni ruohotuppoja. Vasta kun emäntä kiskaisi kunnolla ohjaksista, katsoin viisaimmaksi totella.
Myöhemmin kuulin, että vastaantulija ei ollut ollut mikään keskustelukumppani, mutta enhän minäkään kaikkea voinut tietää.
Emäntäni perheeseen kuului myös tyttö, joka oli pienestä koostaan huolimatta taitava käyttämään ohjaksia. Opin varsin pian tietämään, minne hän halusi minun menevän.
Mutta kerran kuumana kesäpäivänä, kun olisin mieluummin lepäillyt lehmien kanssa laitumella, emäntä valjasti minut haravakoneen eteen, ja tyttö nousi haravakoneen päälle.
Tein yhden kierroksen ja ajattelin sitten ottaa päivätorkut, kun kuumakin oli. Pysähdyin ja laitoin silmäni kiinni, alahuulikin taisi vähän lerpahtaa. Tyttö nyki ohjaksista, mutta minua niin raukaisi. Sitten tyttö alkoi tuhertaa itkua, enkä viitsinyt enää kiusata häntä enempää vaan lähdin liikkeelle.
Mieluisia muistoja jäi myös joulukirkkomatkoista. Matkaan lähdettiin ani varhain pakkasen paukkuessa. Emäntä lapsineen meni kirkkorekeen kaikilla paksut vaatteet päällään. Alkumatkasta tielle oli usein pyryttänyt lunta, silloin sain tehdä tosissani töitä rekeä vetäessäni. Isommalle tielle päästyämme matka alkoi joutua, minua siivitti tieto, että saisin kohta nähdä lajitoverini.
Kirkolle saavuttuamme sain selkääni loimen ja turpani alle heiniä, joita aloin syödä rouskutella. Eikä aika käynyt pitkäksi, sillä olihan vieressäni naapurin kaunis tammatyttö, Sulina.
Kun kotimatka alkoi, Sulina ehti edelleni ja juoksimme perätysten. Siinä eivät ikävuodet paljon painaneet, kun halusin näyttää Sulinalle, että vielä se jalka nousee minullakin.
Pahaksi onneksi tiessä oli mutka, liian kova vauhti kostautui ja reki kaatui. Reessä olijat pyllähtivät pehmoiseen lumeen. Minun oli pysähdyttävä ja Sulina meni menojaan. Siihen loppuivat menohaluni, ja loppumatka taittui verkkaisesti kävellen mielessäni vain lämpöinen talli.
Aika kului, ja metsätöissä vietetyt vuodet alkoivat painaa lapojani. Tuli eräs syksyinen aamu, kun emäntä tuli talliin. Hän painoi poskensa vasten kaulaani, ja minä tunsin sen kostuvan.
Emäntä irrotti minut pilttuusta ja vei pihalle, jossa minua odotti suuri auto ja pari miestä. Laitoin jalkani tanaan, hirnuin ja rimpuilin miesten yrittäessä ohjata minut suitsista autoon. Silloin tuli emäntä, hyväili minun kaulaani ja talutti minut autoon.
Emäntä katsoi minua kyyneleisin silmin ja lähti pois. Ovi lyötiin kiinni. Tömistelin jalkojani ja hirnuin niin kovaa kuin jaksoin, että emäntä kuulisi hätäni ja tulisi hakemaan minut pois.
Sitten tunsin auton lähtevän liikkeelle…
SANNI ANTELO
Nurmo
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
