Mihin Venäjä pyrkii?

UUTISTAUSTA

Venäjän vaino-

harhaisen

politiikan ensi-

linjan uhreina

ovat sen naapurit.

Vuoden 2008 jälkeen, ja erityisesti Vladimir Putinin noustua uudelleen presidentiksi, Venäjällä on jatkunut kehitys, jossa entistä voimakkaammin on nähtävissä imperiaaliset piirteet.

Näin sanailee Maanpuolustuskorkeakoulun emeritusprofessori Alpo Juntunen erinomaisen perusteoksensa ”Venäjän imperiumin paluu” uudistetun laitoksen esipuheessa.

Juntunen sanoo korjanneensa kirjansa toisessa painoksessa ensimmäisessä havaitut virheet. Mutta tätä epätavallisen viiltävää huomautusta hän ei ole muuttanut: ”Suomelle ja Ruotsille Venäjän poliittisen aggressiivisuuden vahvistuminen on aiheuttanut turvallisuuspoliittisia ongelmia, jotka on virallisesti pyritty työntämään syrjään”.

Ruotsin osalta aika, jolloin epämukava todellisuus haluttiin unohtaa ja pää työntää pensaaseen, näyttää olevan ohi maan puolustusvoimien komentajan arvioitua, ettei maan puolustus kestä hyökkäystä kuin korkeintaan viikon.

Suomen osalta väistely jatkuu, mutta käy päivä päivältä vaikeammaksi.

Juntunen ei nimittäin ole ainoa, joka näkee Venäjän viimeaikaisen kehityksen yhä synkemmässä valossa. Eikä hän myöskään ole näkemyksiltään jyrkin.

Ääripäätä edustavat kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt. Yksi tunnetuimmista on Etykin Helsingin päätösasiakirjan innoittamana syntynyt Human Rights Watch.

Sen Euroopan toimintojen johtaja Hugh Wilson totesi viime viikolla, että Venäjän hallituksen ote maan kansalaisjärjestöistä on tiukin sitten neuvostoaikojen. Hänen mukaansa Venäjän hallitus suhtautuu kansalaisyhteiskuntaan pelokkaasti, vainoharhaisesti ja vihamielisesti.

Wilson vetosi länsimaiden hallituksiin, jotta nämä jatkaisivat kansalaisyhteiskunnan tukemista eivätkä alistuisi Venäjän harjoittamaan painostukseen.

Analyyttisesti omassa sarjassaan on The Economistin Itä-Euroopan kirjeenvaihtaja Edward Lucas, joka uunituoreessa raportissaan ”Rethinking Russia” arvioi Venäjän hallinnon harjoittamaa politiikka, jossa hän näkee ristiriitojen sävyttämää vainoharhaisuutta.

Vainoharhoista ilmeisin on Venäjän johtajien usko siihen, että länsimaiden pyrkimyksenä on alistaa ja hajottaa Venäjä tyrkyttämällä sille omia oppejaan demokratiasta, oikeusvaltiosta, rehellisistä vaaleista ja tiedonvälityksen vapaudesta.

Tätä ulkoista vaikutusta se vastustaa puolustamalla jyrkästi Venäjän sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatetta. Samalla Venäjä kuitenkin pidättää itselleen oikeuden puuttua muiden maiden sisäisiin asioihin ulkomailla asuvien venäläisten ja maanmiesten suojelua koskevan lain nojalla.

Toinen vainoharha liittyy Venäjän pyrkimykseen nousta talouden suurvallaksi muutoinkin kuin vain raaka-aineiden ja energian tuottajana.

Tähän se tarvitsee läntistä teknologiaa ja investointeja. Mutta samalla maan johto on varma, että kaikkinainen puhe ihmisoikeuksista, korruption kitkemisestä, hyvästä yrityskulttuurista, rahanpesun kieltämisestä ja liikeyritysten sosiaalisesta vastuusta on vain sumutusta, jonka varjossa länsimaat pyrkivät täyttämään omat taskunsa Venäjän kustannuksella.

Kolmas ristiriita liittyy Venäjän pyrkimykseen olla tasavertaisena toimijana mukana kaikissa niissä pöydissä, joissa muutkin suurvallat ovat. Tässä tavoitteessa se on 2000-luvulla onnistunut.

Samalla kun Venäjä haluaa olla mukana päättämässä, se ei kuitenkaan halua kantaa vastuuta uuden asemansa mukana tulleista velvoitteista elleivät ne ole suoraan Venäjän omien etujen mukaisia. Missään tämä piirre ei ole niin ilmeinen kuin Maailman kauppajärjestössä, jonka jäseneksi Venäjä pääsi parinkymmenen vuoden yrittämisen jälkeen viime syksynä.

Venäjän vainoharhaisen politiikan ensilinjan uhreina ovat sen naapurit.

Kyse ei ole sotilaallisesta uhasta, vaan diplomatian, politiikan, talouden ja informaatiosodan keinoin tapahtuvasta vaikuttamisesta, jonka tavoitteena on kaventaa naapurin itsenäistä päätösvaltaa niin, että Venäjän kannalta kielteiset ratkaisut käyvät mahdottomiksi. Siitä on kysymys myös Suomessa.

Avaa artikkelin PDF