Kunta- ja soteuudistuksen traaginen utopia
Pienen kunnan äänillä ei käytännössä ole mitään merkitystä, Minna Reijonen kirjoittaa. Kuva: Viestilehtien arkistoKataisen hallitus on kutsunut itsensä suureen tehtävään tekemään Suomeen historiallisen kunta- ja soteuudistuksen. Siitä tuleekin todella historiallinen harjoitus, joka muistetaan politiikan oppikirjoissa pitkään.
Poliittisia ruumiita – ja valitettavasti myös oikeita – tulee paljon, sillä perusterveydenhuolto on jo ehtinyt rapautua uudistussuunnitelmien myllerryksessä kehnoon tilaan. Sadat tuhannet suomalaiset eivät enää saa asiallisia terveydenhuollon peruspalveluita.
Sosiaali- ja terveysalan suurin strateginen ongelma on se, että kunta ei ole osaamisen eikä talouden osalta sopiva yksikkö huolehtimaan nykyaikaisesta terveydenhuollosta. Entinen kunnanlääkärin, terveydenhoitajien, kätilöiden ja kunnalliskotien järjestelmä oli omassa ajassaan toimiva, mutta se on mennyttä aikaa.
Kuntarakenne on luotu lähipalveluiden järkevää tuottamista varten. Nykyaikainen terveydenhuolto on kasvanut ohi kuntaosaamisen tason.
Nykymaailmassa kunnan keskeisin tehtävä on tuottaa kuntalaisille lähipalvelut: perusopetus, kulttuuri- ja sivistyspalvelut, kunnallistekniikan sekä sosiaalialan lähipalvelut, kuten päivähoidon.
Kunnat ovat toiminnalliselta rakenteeltaan kehittyneet sellaiseksi byrokratian linnakkeiksi, että ne eivät enää kykene tuottamaan kuntalaisille lähipalveluitakaan. Lähidemokratian valtava vaje estää niitä tuottamasta kuntalaisille ihmisen mittaisia palveluita.
Nykyaikaisen terveydenhuollon ja monet sosiaalialan vaativat tehtävät kuuluvat yhteiskunnassa tuotannon ja johtamisen osalta maakuntamittakaavaisille yksiköille – mikäli ne halutaan hoitaa nykyaikaisella tavalla. Monin tutkimuksin on voitu osoittaa, että kunta ei ole oikean kokoinen yksikkö rahoittamaan tätä yhteiskunnan kalleinta ja vaativinta palveluryhmää.
Kansalaisten terveydenhuolto ja vaativat sosiaalialan tehtävät tulee siirtää rahoitettavaksi kansallisella sosiaalivakuutuksella, johon samalla liitetään vanhentunut kela-järjestelmä.
Kansallisen sosiaalivakuutuksen (sova) maksuperuste voisi rakentua siten, että valtion osuus sovan rahoituksesta olisi 50 prosenttia, kuntien 20, yritysten, työntekijöiden ja eläkeläisten kunkin 10 prosenttia.
Terveydenhuolto on elämän ja kuoleman kysymys. On vastuutonta, että valtioneuvosto leikkii hallinnonuudistusleikkejä kuin opiskelijoiden seminaarissa.
Terveydenhuollon kaaoksen välttämiseksi sote-tehtävien uudistus tulisi ainakin aluksi rakentaa 20 toimivan sairaanhoitopiirin varaan, mutta taloudellisesti kokonaan sovan rahoittamaksi.
Sairaanhoitopiirit kykenevät ottamaan johdettavakseen perusterveydenhuollon ja liittämään sen toimivaksi osaksi kansalaisten terveyspalveluja. Rahoituksen laskennallisen perusteen tulee nojata alueen väestörakenteeseen, ei esimerkiksi tehtyjen toimenpiteiden kustannuksiin.
Ehkäpä taloudellisesti ja hallinnollisesti uudistuksessa alle puoleen keventyneet kunnat kykenisivät siirtymään alkuperäiseen tehtäväänsä: täyttämään yhteiskunnassa vallitsevan valtaavan lähidemokratian vajeen ja siitä avautuvat lähipalvelut kuntalaisille.
Tapio Rissanen
tietokirjailija
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
