Yliö Metsä tarinasta todellisuuteen

Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle kävi viime vuosikymmenellä Meksikossa selväksi, että Suomi tunnetaan maassa ainakin metsiensä inventointitraditiosta ja koulukkaidemme Pisa-menestyksistä. Kummassakin asiassa meksikolaiset ovat pelkkänä korvana Suomen suuntaan.

Delegaatiomme tapasi myös paikallisten ohella suomalaisia metsien inventoijia. Hahmottui kuva konkreettisesta vientituotteesta. Yhdysvaltain suurlähettiläs Bruce J. Orech neuvoi äskettäin käyttämään tarinatukea vientiponnistuksissa.

Kehotuksesta kopin ottaen tässä metsähistoriaa.

Sata vuotta sitten Kemiyhtiön metsäpäällikkö Hugo Richard Sandberg junaili Itä-Lappiin neljäksi talveksi Amerikan mallin mukaisen konesavotan. Harsinnalla poimittiin Nuortinkairasta yli 150 000 runkoa, jotka kuljetettiin kahden höyryveturin vedoilla Kemijokivarteen pätkittäviksi 245 000 tukiksi uittoa varten.

Harvapuustoisena pystyyn jätetyn mäntymetsän valoisiin aukkoihin kasvoi koivuja. Ne kokivat kuitenkin tarkoituksettoman kuoleman. Ihminen oli keksinyt lompakkoperusteisen 0-rajan. Niinpä konesavotan

reitin varrenkin koivut kaulattiin kuolemaan pystyyn. Tietenkin nollaraja aikanaan poistui ja koivun kantohinta jopa ylitti männyn vastaavan.

Kesällä 1960 Värriötunturin toisella puolella Tuntsankairassa paloi salaman sytyttämänä metsää 23 000 hehtaarin alueella, Neuvostoliiton puolella peräti 100 000 hehtaarilla. Seurasi vuosikymmeneksi kaikkien aikojen nokisavotta. Puitsitunturin tuntumaan avattiin tilapäinen rajanylityspaikkakin. Suomi toi halpaa puuta Neuvostoliiton puolelta.

Nokisavottaa seurasi männynkylvö- ja istutussavotta, jopa viiden, kuuden kerran toistona. Hankalaa oli kun tuli oli paikoin polttanut kunttakerroksenkin.

Värriötunturista lounaaseen Kemijokivarressa oli puolestaan tuhansien hehtaarien Osaran nimeä kantavia aukkohakkuita, joita seurasi vastaavia metsänuudistusongelmia.

Oma tarinansa olivat muoti-

ilmiöksi jääneet vaara-alueiden mineraalimaiden auraukset Kemijoen pääväylän länsipuolella.

Metsänuudistajan ominaisuuksiin on 1800-luvulta lähtien kuulunut sitkeys. Saksan metsälain metsänhävittämättömyyttä korostavat periaatteet ja osin käytännötkin kopioitiin Suomen vastaavaan lainsäädäntöön.

”Onko maallamme malttia vaurastua” -vuosille 1950- ja 1960-luvuilla osui myös sellaisia, jolloin metsiä hakattiin kasvua enemmän. Kiitos metsissämme

vuosista 1921–1924 lähtien määräajoin suoritettujen inventointien meillä on tiedetty missä kulloinkin mennään, eikä hätiköityihin toimenpiteisiin ole turvauduttu.

Nyt kun valtakunnan metsien 11. inventoinnin tulokset ovat arvioitavissa, päästään toteamaan, että yhdeksän vuosikymmenen aikana metsiemme puumäärä on kaksinkertaistunut. Metsien kokonaispuumäärä on nyt 2,4 miljardia kuutiota ja vuotuinen kasvu 105,5 miljoonaa kuutiota.

Tietoaineisto vastaa myös

kysymykseen, mitä inventoinnin perusteella kuuluu nyt Pohjois-

Suomen 1950- ja -60-lukujen Osaran aukkojen havupuukasvustoille.

Tarinamme saa lyhyen jatko-osan. Stora Enso sulki vuonna 2008 Kemijärven sellutehtaansa ja varmuuden vuoksi purki sen siirrettäväksi pois muistuttamasta menneiksi tarkoitetuista ajoista; raakapuu olisi tullut kuljettaa koilliskairasta Kemijärven ohittaen Perämeren rannikolle jalostettavaksi.

Kuitenkin jo ennen 11. metsien inventoinnin tulosten julkistamista yhtiön toimitusjohtaja ilmoitti (Lapin Kansa 3.5.14) virheliikkeeksi lopettaa yhtiön päätöksentekohetkellä parasta tulosta tehnyt Kemijärven sellutehdas.

Inventointi siis vahvisti mäntykuidun riittävyyden, haarukassa 1–2 miljoonaa kuutiota propseja, rakenteilla olevien sahan ja liimapuutehtaan lisäksi 400 000 tonnin liukosellutehtaan tarpeisiin. Edellisen vastaavan tehtaan sulkemista vastustaneen Massaliikkeen puuhatahot ovat jo aktivoituneet.

Kemijärvi ei ole suinkaan ainoa muhimassa ollut metsäteollisuuden laajentumishanke. Olemassa olevien tuotantoalueiden laajennus- ja muutoshankkeita on lukuisia, niistä pisimmällä Äänekosken biotuoteteollisuus.

Kuopio on suunnittelu-, Haapajärvi uudelleensyntymisen

vaiheessa ja Varkaudessa toteutetaan kysyntämuutoksen stimuloimaan muutosprosessia.

Toteutuneina suunnitelmat lisäisivät vuotuisia hakkuita 14 miljoonalla kuutiolla. Tällä vuosituhannella metsäteollisuuden kotimaisen raakapuun vuosikäyttö on ollut 53 miljoonaa kuutiota. Hakkuut ja luontainen poistuma ovat yhteensä olleet noin 72 prosenttia kasvusta.

Luonnonvarakeskuksen laskelmiin perustuen kansallisen metsästrategian vuoden 2025 80 miljoonan kuution hakkuutavoitetta on jo asiantuntija-

arvioissa ehditty pitämään 1900-luvun metsähistoriaamme perustuen mahdollisena.

Investointi- ja aluepoliittisille keskusteluille ympäristö- ja luonnonsuojelupolitiikkaa suinkaan unohtamatta on siis luonnonmaantieteellisestikin sijaa.

Erikoistutkija Kari T. Korhosen (Luke) lausuntoa hiukan mukaillen ”nuoret metsiköt ovat [sopivaan aikaan] järeytyneet kovakasvuisiksi harvennusmetsiksi”.

Edellä mainittu 14 miljoonaa havukuitukuutiota tuo puunhankinnallisesti esiin kolme miljoonaa kuutiota sahatukkeja, joille pitää löytää sahaajansa. Se sitten vasta on suhdanneherkkänä haasteellista toimeliaisuutta.

Asialla on myös voimakkaasti poliittinen puolensa, onhan kysymys tärkein kansalaisiamme hyödyttävä uusiutuva luonnonvaramme.

Vuosituhannen alun ydinvoimakeskustelun retoriikka tuotti ”poliittisen energiapuun” käsitteen.

Risupakettiin kuului ylöskirjatusti 12 miljoonaa kuutiota energiapuuta, jonka esittely oli vähäarvoista huulenheittoa. Nyt energiapuukategoriaan lasketaan 9,5 miljoonaa kuutiota, jonka voi vakavasti nostaa 13 miljoonaan kuutioon.

Ehdotan luonnonvarakeskukseen käytännöllisen metsäfilosofian yksikköä, jonka tehtävänä on yhdistää luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ja monikäyttöisyyden (riistatalous!)

vaatimukset kartellittomaan hankintaan ja yksityistä omistusoikeutta kunnioittavaan talousrakenteeseen, tukena maaseutukulttuuri.

ERKKI PULLIAINEN

Kirjoittaja on valtiopäiväneuvos ja emeritusprofessori.

Avaa artikkelin PDF