Lapsuuden kolme kopsuttajaa
HEVOSELÄMÄÄ
Lapsuuden kodistani jouduttiin lähettämään musta Tyttö-niminen tamma sotareissulle Vienan korpiin.
Olen nähnyt hevosesta kaksi valokuvaa. Toisessa Tyttö seisoo valjastettuna reen eteen kevättalvella 1950. Isäni seisoo reen vierellä mustassa palttoossa, taustalla näkyy synnyinkotini ja saattoväki. Isä on lähdössä Pielaveden Koivujärven jäätä pitkin saattamaan äitiään viimeiselle matkalle Laukkalan kirkkomaalle.
Toivo-sedältäni kuulin muistoja, joissa myös Tyttö-hevonen esiintyi.
Jatkosodassa Tytöllä ja muilla sotaan joutuneilla hevosilla oli ajettu kumikärryillä huoltopaikkojen väliä. Setä kertoi miesten haksahtaneen lavealle tielle, ja keitelleen miestä väkevämpää vääpelin avulla hankitusta kaurasäkistä.
Tytön jälkeen Kannakseen ostettiin 50-luvulla puolalaisen sotahevosen jälkeläinen, pienikokoinen Vappu. Se toimi isäni kaverina pientilan töissä. Pienestä koostaan huolimatta se jaksoi ahertaa metsätöissä. Isän tyttönä istuin mummivainajan musta lammasturkki päällä ja huopatossut jalassa reessä mukana isän lähtiessä töilleen.
Heiniä haettiin takamailta umpihankea pitkin reen päälle sidotulla heinähäkillä. Heinää tarvitsivat navetan pari kolme lehmää ja pienkarja.
Pienessä tallissa asustanut Vappukin haukkasi niistä osansa. Isä pieni oljet silppukoneella, lisäsi jauhoja ja lämmintä vettä hevoselle appeeksi. Viholaissäkistä tehtyyn pääpussiin hän laittoi äidin leipomia ruisleipäviipaleita, joita Vappu mutusteli kuormaa odottaessaan.
Laskimme siskon kanssa omatekoisella kelkalla mäkeä tuvan oven edestä navetalle. Vappu seisoi usein odottamassa isää navetan edessä valjaissa. Se vain nosteli jalkojaan meidän surautellessa sen mahan alitse navetan oven eteen.
Kymmenen vanhana olin joulun aikoihin isän kanssa tukkimetsässä. Vappu veti kuormaa paksussa hangessa. En tiennyt silloin, että se talvi oli Vapulle viimeinen. Sen jälkeen hevonen ei enää pystynyt raskaaseen työhön. Eräänä aamuna Kauko Kärkkäinen tuli narulenkin kanssa ja vei Vapun kuorma-autolla teuraaksi. Isälle Vapusta luopuminen otti koville kaikkien yhteisten vuosien jälkeen.
Seuraavaksi hevoseksi isä osti Koivulan Einolta Urho-ruunan. Se oli isokokoinen ruskea, viisivuotias ruuna. Vapun pienen tallin ovea piti korottaa, jotta Urho mahtui siitä kulkemaan. Koivulan Einon tuodessa hevosta syötti äiti sitä kattilasta tallinovella, ettei se ikävöisi entiseen paikkaansa.
Isä oli Urhon kanssa ajanut kevättalvella lantaa pellolle sontatunkiosta reen päälle laitetuilla sontalavoilla. Navettatöiden jälkeen vanhemmat olivat lähdössä isän sotakaverin syntymäpäiville samalla reellä.
Kyytiin oli lähdössä myös toinen pariskunta samalta kylältä. Ennen lähtöä isä oli poistanut reestä sontalaiteet ja siivonnut työn jäljet. Toinen isäntä ei ollut meinannut istua rekeen pyhävaatteissaan. Isä harvoin suuttui, mutta silloin hän oli ajanut kierroksen umpihangessa, palannut mökin rapun eteen ja poiminut lähtijät rekeen kyläreissulle.
Isä sairastui kevättalvella 1976. Urho oli virkku hevonen, ja sillä olisi ollut vielä työvuosia jäljellä. Viimeisenä kesänä se oli ikävöinyt laitumella, eikä antautunut kiinni kenellekään. Se oli hirnunut iloisena tutun isännän käydessä sairaalasta lomilla. Isä joutui sairaalassa tekemään vaikean päätöksen Urhon myymisestä, ja äitini piti pyytää Kauko Kärkkäinen narulenkin kanssa hakemaan Urho korkealaitaisen kyytiin.
Isä kuoli seuraavana kevättalvena 1977. Kannakseen ei enää ostettu hevosta, vaan peltotyöt siirtyivät traktorikantaan.
ANNELI KIVELÄ
Laitikkala
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
