vierasyliö Puukujanteet ja piennarpusikotvoivat tehostaa myös peltoviljelyä

Pelto- ja metsäalan yhteensovittaminen on puhuttanut viimeaikoina Suomessa.

Durbanin ilmastokokouksessa sovittiin hiilinielujen laskentasäännöistä, jotka johtavat

Suomelle lisämaksuihin metsäpinta-alan vähenemisestä.

Samaan aikaan suunnitellaan yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) viherryttämistä vaatimuksilla ekologisten alueiden lisäämisestä peltoalueille.

Nämä muutokset on nähty

uhkana suomalaiselle maataloudelle, mutta voisiko asian

nähdä toisin? Mitä jos puiden palauttamisella peltomaisemaan voitaisiin lisätä maatalouden tuottavuutta?

Peltometsäviljely (agroforestry) tunnetaan maailmalla pinta-alaa kohti (energia-,

ravinne- ja hiilitaseiden sekä monimuotoisuuden kannalta) tehokkaimpana ruoan, raaka-aineiden ja polttoaineen

tuotantomenetelmänä, jossa

yksi- ja monivuotiset kasvit hyödyntävät kattavasti

maanpäällisen ja -alaisen

kasvutilan.

Peltometsäviljely on yleisintä kehitysmaissa, joissa biomassahyödykkeitä on eniten tarvittu, mutta aihetta on viime aikoina tutkittu runsaasti myös

Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Puiden istutuksella pelloille on saavutettu huomattavia etuja sekä karjataloudessa että

kasvintuotannossa.

Vähäisimmin muutoksin

tuotantojärjestelmään puita

voidaan lisätä pellolle puukujanteisiin. Tuulensuojaksi

istutetut monilajiset puukujanteet voivat olla esimerkiksi neljä metriä leveitä

ja sijaita sadan metrin välein.

Oikein rakennetut tuulensuojat vähentävät tuulen

haihduttavaa vaikutusta ja

lisäävät lämpösummaa maan tasolla. Laidunnuksessa puut suojaavat eläimiä viimalta.

Viljelytoimien suuntaiset

kujanteet mahdollistaisivat

vallitsevien käytäntöjen

mukaiset viljelytoimet.

Oikealla puulajiyhdistelmällä

saavutetaan muitakin etuja

tuulensuojan lisäksi. Puukujanne voi sitoa typpeä,

tuottaa polttoainetta ja ruokaa, sekä tarjoaa elinympäristön

pölyttäjille ja muille hyötyhyönteisille.

Kerroksellinen peltoaukean poikki kulkeva puukujanne

lisää myös riistalinnuston

ravintoa ja suojapaikkoja.

Puukujanteiden lisäksi

metsäalaa voitaisiin lisätä

sisällyttämällä viljelykiertoon energiapuiden, kuten pajun ja poppelin, tuotantoa yhdessä viherlannoituskasvien kanssa. Energiapuiden lannoitukseen voitaisiin käyttää kierrätysravinteita yhdyskunnista ja teollisuudesta.

Muutaman vuoden kasvun jälkeen energiapuu korjattaisiin ajosilppurilla ja peltoon jäävä juuristo sekä ”sänki” murskattaisiin maanparannusaineeksi.

Erittäin heikkokuntoisilla

lohkoilla voisi olla perusteltua murskata koko kasvusto

maahan. Hitaasti hajoava puuaines lisää pellon eloperäistä ainesta, vedenläpäisyä ja

kasvukuntoa sekä varastoi

hiiltä ilmakehästä.

Vähimmillään peltometsäviljelyn periaatteita voitaisiin soveltaa hyödyntämällä ”ojanvarsipusikoita”. Ojien varsilla kasvavista pajukoista harvoin on merkittävää käytännön

haittaa viljelytoimille tai

ojitukselle, etenkin jos ne

karsitaan yksittäisiksi puiksi. Sen sijaan ne toimivat tehokkaina ravinteiden pidättäjinä, tuuli- ja eroosiosuojina sekä edistävät monimuotoisuutta kuten hyötyhyönteisten

määrää.

Puiden palauttamisella

pellolle on huomattavia

ympäristöhyötyjä.

Suurin osa Etelä-Suomen lehdoista raivattiin aikoinaan pelloiksi, puukujanteet voisivat korvata tätä ekologista vajetta. Samalla ne korvaisivat jossain määrin erittäin uhanalaisia

lehdesniittyjä.

Ilmastomielessä Suomen metsäpinta-alan vuotuinen

väheneminen (20 000 ha) on pelto-pinta-alaan suhteutettuna alle prosentti. Puukujanteiden ja piennarpuuston lisäämisellä voitaisiin kompensoida valtaosa metsähävikistä. Lisäksi

jyrkillä rinnepelloilla puukujanteet voivat vähentää

eroosiota merkittävästi.

Tuulensuojasta, lisääntyneestä lämpösummasta ja

hyötyhyönteisten määrästä johtuen puiden istutus voi

jopa lisätä kokonaissatotasoa kymmenillä prosenteilla.

Julkisuudessa on myös esitetty,

että maatalouden kasvihuonekaasupäästöt tulisi kuitata maatilojen omistamien metsien hiilensidonnalla.

Lähestymistapa on ongelmallinen, sillä samoja ilmastonieluja

ei saa laskea kuin kerran. Jos metsien hiilinielut luetaan maatalouden hyväksi, on lopetettava puhe puutuotteiden ekologisuudesta. Selkeämpää on pitää hiilinielut ja -päästöt kunkin

talouden sektorin sisällä.

Maatalouden sisälläkin on keinoja lisätä hiilinieluja jopa

hiilinegatiivisuuteen asti.

Maan hiilivarantojen lisääminen on keskeinen keino tässä

valikoimassa, mutta peltometsäviljelynkään vaikutuksia ei ole syytä väheksyä.

Tutkimusta peltometsäviljelymenetelmien soveltamisesta pohjoisiin olosuhteisiin tarvittaisiin kipeästi. Mitkä kasvit ja niiden yhdistelmät soveltuisivat parhaiten käytännön viljelyyn? Mitkä ovat niiden vaikutukset sadontuottoon? Kuinka paljon puuvartiset kasvit ehkäisevät ravinteiden huuhtoutumista? Kuinka estää puuvartisten

kasvien vauriot salaojille?

Uusi ilmastosopimus ja CAP:in uudistaminen pyrkivät ratkaisemaan todellista

ongelmaa: jatkuvasti pahenevaa

ilmastonmuutosta ja biodiversiteetin häviämistä.

Sopimusten velvoitteet voidaan nähdä välttämättömänä pahana,

tai sitten niistä voidaan ottaa kimmoke maataloustuotannon tehostamiseksi samalla biodiversiteettiä ja hiilivarastoja lisäten.

TUOMAS MATTILA

JUUSO JOONA

Kirjoittajista Mattila on tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa ja Joona on nuorempana tutkijana Helsingin yliopistossa. Kirjoittajat ovat myös maanviljelijöitä.

Avaa artikkelin PDF