VIERAILIJA Vieraana Presidentin linnassa

Meillä oli kunnia tulla kutsutuiksi Tasavallan Presidentin itsenäisyyspäivän juhlaan. Kutsun saivat myös toiset vanhan luontoillan viimeiset jäsenet, Veikko Neuvonen ja Seppo Vuolanto.

Alussa tungos oli tukahduttava, mutta kun valtiosalikin vapautui kättelyn päättymisen jälkeen koko vierasjoukon käyttöön, tungos helpotti. Ilmapiiri oli, toisin kuin olisi voinut odottaa, hyvin välitön ja jopa rento.

Luin tulomatkalla iltapäivälehtien kuvaukset linnan juhlista – ja hämmästyin. Tuntui kuin olisimme olleet eri juhlissa. Näin toki useita lehdissä kuvatuista henkilöistä, vaikka heidän kanssaan en juuri keskustellut.

Juhlien yksi teema oli kulttuuri. Se ei kyllä näkynyt lehtien kuvauksissa, eikä varsinkaan se, että mukana oli kulttuurin ”ruohonjuuritason” tekijöitä. Muutama taiteen huippu oli lehdissä esillä, mutta hekin tuntuivat valitun pukujensa tähden, ei sen vuoksi, mitä he ovat siviilissä saaneet aikaan. Sotaveteraaneja lehdet eivät sentään tohtineet kokonaan sivuuttaa. Toivottavasti televisio hoiti osuutensa paremmin.

Ei ole aivan yhdentekevää, mitä lehdet linnanjuhlista kirjoittavat. Kun kansalle kerrotaan vain pukuloistosta ja pintajulkkisten tanssimisesta, syntyy itsenäisyyspäivän juhlasta juuri sellainen kuva, jota Irwin (Antti Hammarberg 1943–1991; sanat Vexi Salmi) kuvaa laulussaan: ”vain yksi on joukosta poissa, Sven Tuuvaa ei siellä näy, on sankarit muut karkeloissa, ja juhlat heiltä ne käy”. Tämä käsitys on myös ollut syynä mielenosoituksiin.

Tilanne linnan juhlissa ei ole niin tyly. Toki siellä on mukana valtakunnan kermaa mutta myös tavallisia ihmisiä, jotka omalla työllään hiljaisesti ovat edistäneet Suomen hyvinvointia, joskus ehkä enemmänkin kuin ne, jotka paistattelevat julkisuudessa.

Keskittyminen naisten pukuihin luo paineita seuraaviinkin linnajuhliin: jotta pääsisi esille, on ensi kerralla puettava päälle jotakin vielä häkellyttävämpää. Juhlan tarkoitus hukkuu; kyse on nimenomaan itsenäisyysjuhlasta, ei muotinäytöksestä.

Huvittava oli sisääntulo juhlaan pimeästä ja sateesta. Salamavalojen välke ohjasi meidät oikealle ovelle mutta katkesi kuin seinään, kun me ehdimme siihen.

Media siis jakaa vieraat kahteen kastiin, kiinnostaviin ja taviksiin. Sisällä ei sellaista jakoa huomannut. Juttuhetki avautui outojenkin kesken ja keskustelun avaukseksi kävi toivotus ”hyvää itsenäisyyspäivää”.

Tulihan matkalla mietittyä juhlan taloudellistakin merkitystä. Usein näkee arvosteltavan juhlaa valtion varojen tuhlaamisena. En tiedä, mitä järjestelyt valtiolle maksavat, mutta se on varmaa, että vieraat käyttävät juhlaan enemmän rahaa kuin valtio.

Jos laskee varovaisesti, että vieras kuluttaa keskimäärin reilun tuhat euroa pukeutumiseen, matkustamiseen, majoitukseen ja muuhun valmistautumiseen, se merkitsee parin miljoonan euron piristysruisketta kaamoksen talouselämään. Siitä hyötyvät taksit, liikennöitsijät, hotellit, ravintolat, kaupat, kampaamot, ompelimot ja monet muut.

Valtio saanee tästä rahasta veroina enemmän kuin mitä itse juhla maksaa.

Linnassa näimme ihmisiä kerralla enemmän kuin vuodessa kotikylässämme. Silti – tai sen vuoksi – oli mukava palata maaseudun rauhaan, tänne korppien ja keltasirkkujen seuraan. Vaikka kylässämme ei ole paljon väkeä, apua saa aina.

Naapurimme ottivat vapaata töistä, jotta voisivat hoitaa meidän koiraamme, kyyditsivät meidät bussipysäkille ja maanantaina noutivat sieltä – ja tarjosivat vielä aterian matkasta väsyneille! Sellaista on naapuriapu parhaimmillaan.

Avaa artikkelin PDF