UUTISTAUSTA Kovaa puhetta Kultarannassa

Presidentti Toomas Hendrik Ilves ripitti minua hiljan Tallinnassa, että Suomessa on vaikutusvaltaisia ihmisiä, joilla on käsittämättömiä mielikuvia Naton viidennen artiklan velvoitteista.

Ensin sanotaan, ettei Nato kovan paikan tullen tule Baltian maiden avuksi, koska Yhdysvallat ei lähde sotaan Venäjää vastaan niiden vuoksi. Heti perään sanotaan, että jos sen sijaan Suomi tai Ruotsi joutuisivat ahdinkoon, Naton olisi ihan pakko tulla niiden avuksi, olivat ne liittokunnan jäseniä tai eivät.

Näiden tulkintojen joukkoon on nyt liitettävä kolmas: Suomen avuksi Nato ei kyllä tulisi, vaikka Suomi olisi liittokunnan jäsen.

Väite tuotiin esiin keskusteluissa, joita viikko sitten käytiin Naantalin Kultarannassa. Presidentti oli kutsunut päivän mittaiseen tilaisuuteen sata ulkopolitiikan ja yhteiskunnallista vaikuttajaa, heidän joukossaan pää-, ulko-, puolustus- ja sisäministerin.

Sanomattakin lienee selvää, ettei Naton viidettä artiklaa koskeneesta väittämästä oltu yhtä mieltä. Siitä oltiin kolmea eri mieltä. Jotkut uskoivat, ettei Nato apuun tulisi. Toiset väittivät, että kyllä varmasti tulisi. Oli myös niitä, joiden mielestä se vasta vaarallista olisi, jos Nato apuun tulisi.

Suomen suhde Natoon on niin herkkä ja arka kysymys, että se jakaa mielipiteitä monella tapaa. Siksi on syytä korostaa, että itse pääasiasta ei vallinnut minkäänlaista erimielisyyttä: Kaikissa oloissa Suomea puolustavat ensisijaisesti suomalaiset itse. Tämän tukena on ja säilyy yleinen asevelvollisuus ja aluepuolustusjärjestelmä.

Siitä väiteltiin, miten parhaiten varmistaa, että voimat riittävät torjumaan kriisien aikana ilmenevän poliittisen painostuksen – suoranaista sotilaallista hyökkäystä pidettiin varsin epätodennäköisenä.

Kultarannassa käydyn korkeatasoisen ja rakentavan keskustelun ehkä tärkein anti oli siinä, että voitiin hahmottaa ne kysymykset, joista selvimmin oltiin eri mieltä.

Viidennen artiklan velvoittavuuden ohella suurimpia erimielisyyden aiheita olivat: Onko Suomella todellista Nato-optiota, vai onko se vain itsepetokseen johtava vaarallinen illuusio; Aikooko Ruotsi hakea Naton jäsenyyttä ja mikä vaikutus sillä olisi Suomeen; Onko Suomi puolustusratkaisunsa osalta jonkinlaisessa välitilassa, vai onko nykyinen tilanne vakaa ja tarkoituksenmukainen; sekä miksi Suomen kansan selvä enemmistö vierastaa Naton jäsenyyttä.

Oli myös joukko kysymyksiä, joista paikalla olleet asiantuntijat halusivat saada enemmän tietoja tai käydä syvällisempiä keskusteluja.

Tällaisia kysymyksiä olivat: Millainen jäsen Suomi olisi Natossa ja millaista politiikkaa se siellä harjoittaisi; Mihin Suomi jo on sitoutunut suhteessa Natoon ja miksi Suomi yhteensopivuuden määrätietoisen kehittämisen myötä varautuu ottamaan vastaan apua nimenomaan sieltä; sekä millainen poliittinen ja imagotappio Suomen Nato-jäsenyys olisi Venäjälle.

Mutta puhuttiin Kultarannasta paljosta muustakin. Kaikki esillä olleet ulkopolitiikan osa-alueet – Suomen EU-politiikka, pohjoismainen yhteistyö, ulkopolitiikan arvot ja edut sekä ulkopolitiikan käytössä olevat voimavarat – tulivat asiallisesti ja perusteellisesti käsitellyiksi.

Kultarannan keskusteluja seuranneena päivänä järjestettiin Turussa suomalaisten ja venäläisten asiantuntijoiden välinen keskustelu Natosta, Venäjästä ja Suomesta. Tilaisuus oli osa Turun ja Pietarin ystävyyskaupunkisuhteen 60-vuotisjuhlallisuuksia.

Tilaisuudessa venäläisiltä alustajilta kysyttiin, miksi Venäjän asevoimien virallinen doktriini määrittelee Naton Venäjän tärkeimmäksi viholliseksi, kun taas Nato pitää Venäjää strategisena kumppanina. Moskovasta saapunut kansainvälisten suhteiden neuvoston ohjelmajohtaja Ivan Timofejev vastasi, etteivät sotilaiden näkemykset edusta Venäjän virallista diplomaattista linjaa.

Lausuma oli tarkoitettu rauhoittamaan mieliä, mutta vaikutus oli päinvastainen. Jos naapurissa sotilailla on oma ulkopolitiikkansa, sellainen tieto ei rauhoita, se pelottaa.

Avaa artikkelin PDF