hevoselämää Rahalla saa jahevosella pääsee

Isoisäni oli erään liikkeen hevosmies, joka ajoi leipiä ja tavaroita kauppoihin. Sain joskus silitellä hevosta ja jutella sille. Muistan vähän pelänneeni, enkä uskaltanut samaan pilttuuseen.

Unohdin hevoset kokonaan, kunnes tyttäremme alkoivat haluta ratsastustallille. He alkoivat käydä tuntiopetuksessa ja hoitamassa hevosia. Alkoi puhe omasta hevosesta, ja pian selattiin jo myynti-ilmoituksia.

Jonkin ajan kuluttua meille tuli tanskalainen ruuna nimeltään Hassan. Sillä oli herasilmä, ja vasen silmä oli aivan erinäköinen kuin oikea. Kun sitä vietiin ensimmäistä kertaa ratsastusseuran talliin, ajattelin, etten ole koskaan omistanut mitään niin suurta.

Niin alkoi elämä hevosen kanssa. Aamuisin lapsille pakattiin eväät ja ratsastuskamppeet. Iltaisin oli edessä samojen kamppeiden pesu. Kotiimme pinttyi hevosen haju.

Esteratsastuksessa esteitä nostettiin vähitellen korkeammiksi. Hassan kieltäytyi hyppäämästä parillakin eri paikkakunnalla. Molemmilla kerroilla esteessä oli keltainen puomi, jossa teksti Edwald Virtanen. Kieltäytyminen johtaa usein siihen, että ratsastaja putoaa hevosen selästä. Onneksi tapauksista selvittiin muutamalla mustelmalla.

Kerran kävi pahemmin ja jouduin viettämään yön sairaalan poliklinikalla, kun tytär oli löydetty tajuttomana ojasta raviradan lähettyviltä. Tytär oli ollut koulun jälkeen ratsastamassa pimeällä radalla, ja joku oli osoittanut auton valot suoraan Hassanin silmiin. Hassan löytyi myöhemmin läheisestä metsiköstä satula selässä. Tytär tuli tajuihinsa vasta seuraavana aamuna.

Kerran ratsastajat jäivät kilpailureissulta uudeksi vuodeksi Helsinkiin. Kyyti oli tilattu ja maksettu, mutta auto osoittautui niin matalaksi, ettei Hassan mahtunut sinne. Lapset soittivat kotiin itku kurkussa. Saimme Hassanille lopulta paikan poliisien tallilta. Tytöt saatiin yöksi ystävän asuntoon. Kaupat olivat kuitenkin kiinni, eikä tytöillä ollut ruokaa. Niinpä päädyinkin vuoden ensimmäisenä aamuna seisomaan aamukuudelta pääkaupunkiin kadun varrelle eineskassi kädessä. Silloin tuntui todelta sanonta: ”Huoleton on hevoseton poika”.

Myös nuorimmalle tyttärelle päätettiin hankkia oma hevonen. Pian tuotiinkin Tanskasta ratsu, jolla oli hieno sukutaulu ja vähän arabialaista verta. Ruunan nimi oli Ipaque Sovang. Sisarusten välille syntyi kateutta ja aloitettiin selvitykset Hassanin syntyperästä. Mainittavampaa ei löytynyt. Meistä kuitenkin tuli kahden hevosen omistajia, samalla kulut kasvoivat kaksinkertaisiksi.

Uutta hevosta alettiin pian kutsua Hansiksi. Se vaikutti hyvältä kouluratsulta, ja pian päästiin osallistumaan kilpailuihin. Niistä tuli palkinnoksi plakaatteja ja lusikoita. Pian tarvittiin toinen kaviokoukku, toiset kaviosuojat, bindejä, hivutussuojia ja niin edelleen. Hevoset saatiin erään maalaistalon talliin ja kesäksi laitumelle. Rehuja kuljetettiin silti pienellä Volkkarilla. Muutamia vuosia elettiin täysin hevosille.

Kilpailusijoitusten ansiosta lastemme ja hevosiemme nimiä mainittiin paikallislehdissä ja hehkuimme ylpeydestä. Ylellisyys oli kuitenkin ostettu kalliilla. Tytöt painuivat suoraan koulusta tallille. Kotiin tultiin vasta iltasella ja läksyt jäivät lukematta. Vanhempi tytär jäi lukion ensimmäiselle luokalle ja pari vuotta myöhemmin nuorempi toisti tempun, onneksi sentään eri koulussa.

Myöhemmin Hassan sairastui kaviokuumeeseen ja se jouduttiin lopettamaan. Siitä selvittiin suhteellisen helposti, sillä vanhempi sisarus oli löytänyt itselleen poikakaverin. Siitä vuotta myöhemmin Hans sai heinäallergian. Siitä seurasi virtanaan kyyneleitä, kun koko murrosikäisen elämä murtui. Metvurstin ja muiden makkaroiden syönti loppui siihen meidän perheessä. Oli se melkoista elämää. Tuntui kuitenkin, että kaiken tarvittavan palkan sai, kun tallin ovelta huudellessa sai vastaukseksi kahden hevosen hörähdykset.

TUULA PAASONEN

Kuusankoski

Avaa artikkelin PDF