Uutistausta Presidentti on puhunut
Elokuussa presidentti Sauli Niinistö piti vuotuisessa suurlähettiläskokouksessa ajankohtaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen katsauksen. Hän oli koonnut siihen ajatuksia, joita oli käsitelty hänen kesäkuussa Kultarannassa järjestämässään seminaarissa.
Ulkopoliittisen ajattelunsa keskiöön hän nosti kansallisen edun: ”Suomi päättää paikkansa ja suuntansa, niin kuin sille hyväksi on, siinä asetelmassa, jonka historia kulloinkin ympärillemme asettaa”.
Hänen tilannearvionsa oli selvä: ”Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin, kun niitä kokonaisvaltaisesti punnitsee”.
Historia kuitenkin muuttuu ympärillämme joka päivä. Muutoksia on seurattava ja niiden vaikutuksista arvioitava avoimesti. Eli presidentin sanoin: ”Me tarvitsemme todellista fundeerausta, sillä monet vanhat vastaukset ja itse kysymyksetkin alkavat osoittaa pahoja kulumisen merkkejä”.
Ulkopolitiikan muutoksia vastustavien väkevin argumentti on: ”Tähänkin asti olemme pärjänneet ihan hyvin”. Tämä on varteenotettava näkökohta, mutta siitä huolimatta muutosten merkitystä on pohdittava jatkuvasti. Miksi?
Otan esimerkin huippu-urheilusta. On selvitetty, mitä yleisurheilussa tapahtuu olympiavoittajille, jotka yrittävät palkintopallille seuraavissa kisoissa uudelleen. Ne, jotka onnistuvat, me muistamme hyvin.
Heidän varjoonsa jäävät ne, jotka epäonnistuvat. Vain viisi prosenttia niistä, jotka yrittävät, nousevat olympialaisten palkintopallille toistamiseen. Kolmatta kertaa yrittävistä saavutukseen yltää enää vain prosentti.
Syy on selvä: Valtaosa yrittää uusia mitalinsa vanhoilla konsteilla. Neljässä vuodessa kaikki muuttuu – tekniikka, harjoitusmenetelmät, välineet, ravinto, suorituspaikat, vastustajat – mutta valtaosa uskoo, että se mikä toimi kerran, toimii aina. Ne harvat, jotka onnistuvat, ovat kokeneet kriisin, vaihtaneet tyyliä tai vaihtaneet valmentajaa, sanalla sanoen, mukautuneet muutokseen.
Presidentin toive ”todellisesta fundeerauksesta” ei ole toteutunut. Perussyy on rakenteellinen. Suomella ei enää ole ulkoministeriötä, jossa sellaiset legendaariset toimijat kuin Keijo Korhonen, Risto Hyvärinen, Max Jakobson, Jaakko Iloniemi, Ilkka Pastinen ja monet muut loivat linjaa, selittivät sitä kirjoin ja kirjoituksin sekä panivat sitä toimeen.
Sen tilalla on nyt jonkinlainen kestävän kehityksen ministeriö. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kovat ydinkysymykset ovat jääneet puolustusministeriön ja pääesikunnan vastuulle. Sotilaat osaavat kyllä ammattinsa, mutta pienen maan turvallisuuspolitiikan rakentaminen aseellisen maanpuolustuksen ja puolustustahdon varaan on liian kapea lähtökohta.
Koska puheenvuoroja on käytetty vähän, jokainen osanottaja ansaitsee hatunnoston. Pari merkittävää puheenvuoroa käytettiin viime maanantaina. Tallinnaan eläköitynyt Suomen entinen Kabulin lähettiläs Pauli Järvenpää julkaisi blogin, jossa hän arvosteli ankarasti presidentti Niinistöä aidalla istumisesta, mitä presidentin käyttämää kielikuvaa itsekin pidän epäonnistuneena.
Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola puolestaan pohdiskeli Hesarissa Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden merkitystä Venäjän suhteille.
Järvenpää kuvaa aivan oikein Natoa ja siihen liittymisen mekanismeja, mutta antaa turhaan ymmärtää, ettei presidentti oikein tiedä mistä puhuu. Toisin kuin ”hivuttamisesta” kohkaavat toimittajat, Niinistö kyllä varmasti ymmärtää viidennen artiklan merkityksen ja tuntee jäsenyyden hakemiseen liittyvät ongelmat.
Aaltolan mukaan Natoon liittyminen ei poistaisi Suomen perinteistä sotilaallista uhkakuvaa, mutta parantaisi Suomen kyberturvallisuutta ja huoltovarmuutta. Näkemys on kovin suppea.
Eikö jäsenyys nostaisi hyökkäyskynnystä tai sitoisi Suomea lopullisesti läntisten demokratioiden perheeseen?
Aaltolan mainitsemaa Venäjän uhkaa ei Naton jäsenyys Suomelta poistaisi. Sen voisi poistaa vain Venäjä itse, mutta juuri nyt sillä ei näytä olevan sellaisia aikeita.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
