Yliö Pellon hiilitaseesta on huolehdittava

Kautta aikojen maaperä on toiminut hiilivarastona kaikkialla missä kasvillisuutta esiintyy.

Suomessa maaperä oli jääkauden jälkeen karu ja paljas. Vähitellen kasvillisuus alkoi vallata kivennäismaita synnyttäen niiden päälle humuskerrosta. Humus on hajonneesta kasvien, eläinten ja maaperän pienfaunan jäänteistä muodostunutta eloperäistä ainesta, joka sisältää hiiltä.

Humusaines on stabiilissa tilassa, eikä sen hajoaminen jatku, vaikka hajotusprosessilla on käytössään happea. Näin humus kertyy hiljalleen kasvattaen humuskerroksen paksuutta ja sitoen enenevissä määrin hiiltä maaperään.

Metsämaista eniten humusta on rehevissä ja multavissa lehdoissa ja vähiten karuilla kankailla. Mitä sitten tapahtui maaperän hiilelle, kun tuo multava lehto raivattiin pelloksi?

Aluksi ei juuri mitään. Paavo Pientilallisen peltotilkulla ravinteet ja hiili kiersivät suljettua kehää, koska sadonkorjuun jälkeen maata lannoitettiin tilan eläinten lannalla.

Maaperän eliöt saivat lannasta ravintoa, pilkkoivat lantaa yhä pienemmiksi partikkeleiksi, kunnes tästäkin orgaanisesta aineksesta maaperään jäi humus.

Maaperän hiili ehkäisee peltojen ravinnevalumia ainakin kahdella eri tavalla.

Ensinnäkin humus itsessään pidättää erittäin tehokkaasti ravinteita ja vettä. Näin maaperän liukoisessa muodossa olevat ravinteet ”ehtivät” kasvin käyttöön ennen kuin ne valuvat juuriston ulottumattomiin.

Toiseksi, kun maaperään lisätään hajotettavissa olevaa eloperäistä hiiltä karjanlannan tai vaikkapa turpeen muodossa, pysyy maaperäeliöstö hengissä. Kun maaperäeliöstön määrä pysyy samana tai mahdollisesti jopa kasvaa, se sieppaa biomassaansa ravinteita – ja hiiltä – ja ehkäisee ravinnevalumia.

Maaperäeliöt muodostavat oman ”maan hiljaisten” ekosysteeminsä, joka multavassa maassa suorastaan kuhisee elämää. Lierojen lisäksi maaperän faunaan kuuluu lukuisa joukko hyppyhäntäisiin, änkyrimatoihin ja punkkeihin kuuluvia lajeja, jotka möyhentävät maata kuohkeammaksi ja saavat ravinteita kiertoon.

Lisäksi hajotukseen osallistuu erilaisia sieniä ja bakteereja. Kaikki tämä hajotusprosessi jatkui Paavon raivaamalla peltotilkulla, kunnes siirryttiin tehomaatalouden aikaan.

Tehomaatalous alkoi halpojen ja helppokäyttöisten keinolannoitteiden myötä. Paavo lopetti karjatalouden ja erikoistui viljelyyn. Lannan sijaan multavaan maahan levitettiin vuosittain keinolannoitteita, mikä kasvatti satoa, sillä nämä väkilannoitteet olivat suoraan kasvien hyödynnettävissä.

Toisin sanoen siirryttiin maan lannoittamisesta tuotantokasvin lannoittamiseen. Tämä johti maaperäeliöstön määrän romahtamiseen matojen, hyppyhäntäisten ja punkkien osalta. Maaperäbakteereista ainakin osa hyötyi tästä, ja eräiden tutkimusten mukaan maaperäbakteerien aktiivisuus voi aluksi jopa vilkastua.

Väkilannoitteet kuitenkin polttavat maaperästä hiiltä, todennäköisesti juuri maaperän mikrobitoiminnan kautta. Tämä tapahtuu ajan myötä salakavalasti, sillä satomäärissä hiilitaseen väheneminen ei näy millään lailla. Keinolannoitteilla voi viljellä vaikka hiekkamaassa, koska niillä lannoitetaan suoraan kasvia eikä maata.

Hiilen väheneminen johtaa humuksen määrän vähenemiseen, kunnes multavasta maasta on jäljellä vain kivennäismaata, kuten hiesua. Väitän, että tämä on jo johtanut ravinnekuormituksen lisääntymiseen vesistöihin sekä hiilidioksidipäästöihin ilmakehään.

Koska maaperän hiilitaseesta ei ole pääsääntöisesti huolehdittu, on suuri osa siitä hiilestä, jonka maaperäeliöstö on sitonut aikojen kuluessa maahan, täten vapautettu takaisin ilmakehään.

Tämä on yksi syy ihmisen aiheuttamaan maaperän eroosioon ja myös aavikoitumiseen.

Kun peltomaan ravinne- ja vedenpidätyskyky sekä maaperän ominaispinta-ala hiilihävikin myötä laskee tarpeeksi, se osaltaan johtaa maan tiivistymiseen, köyhtymiseen ja eroosioon.

Suomella olisi mahdollisuus toimia maaperän hiilitaseen hoidon osalta suunnannäyttäjänä.

Siellä missä käytetään lannoitteina vain väkilannoitetta, tulisi maata ja sen faunaa hoitaa eloperäisillä aineksilla, kuten kompostilla, kompostilietteellä tai vaikka turpeella, joka jo itsessään estää ravinnevalumia.

Lannan tarjonnan ja tarpeen on kohdattava. Keinotekoiset lannoitteet alkavat olla niin kalliita, että osa lannasta kannattanee kohta jo taloudellisin perustein ohjata logistisesti alueellisten lantavarastojen kautta lantaa tarvitseville viljelijöille sieltä, missä lannasta on ylitarjontaa. Tämä olisi resurssiviisautta.

Maanparannukseen tulisi käyttää rinnan sekä jalostettua biohiiltä että maaperää ja sen faunaa ravitsevaa eloperäistä ainesta. Näin saisimme Suomen viljelymaasta taas hiilinielun, vähentäisimme pelloilta tulevaa vesistökuormitusta suojavyöhykkeiden lisäksi itse viljeltävässä maassa sekä suojelisimme samalla myös ilmastoa.

Ymmärtämällä maan hiilitaseen hoidon hyödyt ja mahdollisuudet olemme kestävän kehityksen ytimessä.

Kokeilemalla, tutkimalla ja viemällä tätä ymmärrystä maailmalle, voimme – jos emme suorastaan parantaa maailmaa – ainakin muuttaa ihmiskunnan tulevaisuutta siedettävämmäksi ja vähemmän katastrofaaliseksi.

Ikävä tosiasia on, että eroosion ja väestönkasvun myötä käytettävissä oleva viljelypinta-ala yhtä ihmistä kohti vähenee jatkuvasti ja vääjäämättä. Jotain on tehtävä pikaisesti, sillä Maa elättää meidät kaikki.

Toni Pöntelin

Kirjoittaja on Lappeenrannan

seudun ympäristötoimen

ympäristötarkastaja.

Avaa artikkelin PDF