Etelänpäiväkiitäjät vaelsivat maahamme

Puutarhakukilla pörräävä etelänpäiväkiitäjä on hätkähdyttävä näky, ja sitä on sotkettu kolibreihin. Kuva: HANS BISTER

Ruusuruohokiitäjä kuuluu vakituiseen perhoslajistoomme. Kuva: HANS BISTER

Etelänpäiväkiitäjän toukka syö mataroita (Galium), esimerkiksi valkomataraa. Sillä on kiitäjäntoukille tunnusomainen sarvi peräpäässään. Kuva: JYRKI SUOMI

Vaikka suuri osa näyttävistä kiitäjäperhosista lentää öisin, kolme niistä on erikoistunut lentämään pelkästään päivällä auringonpaisteessa. Ruusuruoho- ja kuusamakiitäjä kuuluvat vakituiseen lajistoomme, kun taas etelänpäiväkiitäjä on vaeltanut maahamme kaukaa etelästä.

Päiväkiitäjät voi erottaa muista perhosista siitä, etteivät ne laskeudu kukille vaan pörräävät paikallaan ilmassa ja työntävät pitkän imukärsänsä kukan mesivarastoihin.

Päiväkiitäjien havainnointi vaatii kärsivällisyyttä, sillä ne häiriintyvät herkästi ja pyörtävät pelästyessään nuolennopeudella näkymättömiin.

Kiitäjät ovat nopeimpia hyönteisiä ja saattavat lentää jopa yli 40 kilometriä tunnissa. Kukalla surisevat siivet viuhuvat monta kymmentä kertaa sekunnissa, joten selkeimmin erottuu vain pörröinen ja sukkulamainen ruumis.

Mikäli päivällä lentävässä kiitäjässä vilahtaa oranssia, kyseessä on etelänpäiväkiitäjä (Macroglossum stellatarum), joka vaeltaa Välimeren seudulta vuosittain Pohjois-Eurooppaan. Tänä vuonna sitä on havaittu poikkeuksellisen paljon pitkin Etelä-Suomea. Myös toukkia on löydetty.

Perhosen voi nähdä ensipakkasiin asti.

Etelänpäiväkiitäjän hiirenharmaa ruumis littenee taaksepäin, ja sitä peittävät mustat ja valkoiset tupsut. Harmaissa etusiivissä on mustia poikkijuovia, kun taas takasiivet ovat kauttaaltaan helakanoranssit.

Etelänpäiväkiitäjät munivat valko- ja keltamataroille. Aikuisten kiitäjien suosimia mesilähteitä ovat syyssyreenit, köynnöskuusamat, syysleimut ja verenpisarat. Lennon huippu on ilta-auringon paisteessa noin tunti ennen hämärtymistä.

Harvinaisen hyviä vaellusvuosia ovat olleet 1995 ja 2006.

Kuusamakiitäjällä on vihreä ruumis, josta sojottaa keltaisia, ruskeita, mustia ja valkoisia hapsuja. Läpikuultavat siivet mustine suonineen ovat kuin sudenkorennolla.

Perhosen pörröisen pönäkkä olemus tuo mieleen pikemmin kimalaisen kuin perhosen, minkä vuoksi moni lintu katsoo parhaaksi jättää ne rauhaan. Kuusamakiitäjä lentää kesäkuussa, mutta sille voi kehittyä lämpiminä kesinä toinen sukupolvi syksyksi, kuten tänä syksynä.

Molemmilla lajeilla on kuoriutuessaan vaaleanruskeita suomuja, mutta jo ensimmäisten siivenlyöntien jälkeen ne putoavat pois ja siivet muuttuvat läpinäkyviksi.

Kuusamakiitäjän lähisukulainen on ruusuruohokiitäjä (Hemaris tityus), ja lajit muistuttavat toisiaan erehdyttävästi. Varma tunnistuskeino on tarkata etusiipien keskitäplää. Kuusamakiitäjällä täplän poikki kulkee selvästi erottuva musta juova, joka ruusuruohokiitäjältä puuttuu.

Kuusamakiitäjää tavataan Oulun korkeudella saakka, ruusuruohokiitäjää vain Kaakkois- ja Itä-Suomessa. Kuusama- ja ruusuruohokiitäjien toukat käyttävät ravintonaan nimensä mukaisia kasveja.

Kirjoittaja on harrastanut perhosia vuodesta 1991 lähtien.

Lähde: Gullander: Pohjolan kiitäjät ja kehrääjät