HEVOSELÄMÄÄ Akun itkevä Humma

Jatkosota oli juuri alkanut syksyllä 1941, kun kaksi miestä kulki talosta taloon tarkastamassa sopivia hevosia. Toinen miehistä oli eläinlääkäri. He tulivat savolaiseen Mäkelän taloon ja esittivät asiansa. Talon nuori isäntä oli kaatunut talvisodassa. Hänen poikansa Aku sai sätkyn kuultuaan millä asialla miehet liikkuivat. Hänelle hevonen oli kaikki kaikessa, etenkin isän menettämisen jälkeen.

Miehet tutkivat hevosia. Orihevosta ei kelpuutettu, vaan Purmo sai jäädä. Pirha puolestaan oli vanha ja Humman edelliskesäinen varsa Lotta pois pelistä. Näin ollen Humma oli ainoa, johon miehet tarkastuksessa saattoivat tarttua. Humma oli keskikokoinen punarautias viiden vanha tamma. Se oli jaloistaan vilkas ja luonnoltaan hyvätapainen.

Eläinlääkäri meni pilttuuseen, muttei oikein nähnyt. Siellä ei mahtunut myöskään nostelemaan jalkoja tarkastusta varten. Hän komensi viemään hevosen ulos. Vanhaisäntä Taneli otti komentamisesta nokkiinsa ja sanoi, että hevosmiehet voivat itse viedä, jos kerran tarpeen on.

Toinen miehistä alkoi aukoa lukkia ja työntää Hummaa taaksepäin. Se iski salamana hampaansa miehen hihaan. Taneli ei suostunut auttamaan, joten miehet lähtivät ja kirjoittivat määräyksen. Määräyksessä kerrottiin hevosen koko, väri, ikä, nimi sekä se, että hevonen oli kiukkuinen. Hevonen määrättiin tuotavaksi kaupungin rautatieasemalle seuraavana keskiviikkona valjaat selässä ja kengitettynä.

Jatkosota oli kestänyt kuukauden verran, kun Taneli ja Aku lokakuun alkupäivinä ajaa köryyttivät Purmolla rautapyöräisillä kiesseillä. Humma lönkotteli perässä matkalla sotaan Akun pidellessä ohjaksista. Aku istui puoliksi syrjin ja katseli ystäväänsä peläten, näkisikö sitä enää koskaan.

Aseman päädyssä oli pieni koivikko, jonne hevosia oli viety viitisenkymmentä. Osa oli puissa kiinni, osaa omistajat pitelivät.

Taneli neuvotteli itsensä alas ja Aku hyppäsi perässä. Mies tuli paperi kourassa kyselemään nimeä ja hevoselle annettua numeroa. Ne saatuaan hän komensi tuomaan hevosen numeroitavaksi. Taneli lähti taluttamaan hummaa. Aku otti Purmon irti ja jäi kadulle odottamaan. Kotiin ajettiin tuppisuina.

Sotaa käytiin ja kotirintamalla tehtiin mitä voitiin. Akun oli otettava miehen roolia ja yritettävä ukin neuvojen mukaan ajaa heinät, lannat ja kotitarvepuut. Kevättalvella tuli määräys tehdä kaksi mottia halkoja. Mottien teko otti koville, vaikka ukki teroitti sahan ja kirveen.

Humman voinnista ei ollut kuultu mitään. Ei edes tiedetty, millä rintamanosalla se oli. Vuosien vieriessä Aku kasvoi miehen mittoihin.

Rauha tuli yhtäkkiä syksyllä 1944. Miesten ja eloon jääneiden hevosten kotiutukset alkoivat jaksoittain. Eräänä marraskuun lopun aamuna Hanna-emäntä säikähti pahanpäiväisesti. Hän oli noussut navetasta lyhdyn kanssa heinävinnille, jolloin hevonen yhtäkkiä pomppasi heinäkasasta seisaalleen. Hanna säikähti niin, että juoksi talliin, minne Aku oli hänen kanssaan yhtä matkaa tullut.

Varoen he nousivat ulkokautta ylös. Aku sieppasi lyhdyn äidin kädestä ja samalla hevonen kääntyi päin ja hörhötti hiljaisesti, kuin ainakin tutulle. Se tuli Akua kohti ja painoi turpansa olkaa vasten. Siinä ihmeteltiin, mistä hevonen oikein oli sinne pudonnut.

Akua huimasi. Humma oli syönyt heiniä tarpeekseen ja vaikutti tyytyväiseltä. Hanna juoksutti tietoa muille ja kohta kaikki olivat vinnillä enemmän tai vähemmän pukeissa. Tapausta pidettiin ihmeenä. Viimeisenä Taneli tuli keppeineen katsomaan. Höhöhö, nuuhkaisi Humma ukkiakin. Kenenkään silmät eivät olleet kuivana.

Seuraavana päivänä sama mies, joka oli ollut määräämässä hevosta sotaan, saapui kyselemään, onko hevosta näkynyt. Hän halusi tietää, miksei hevosta oltu vastassa, vaikka kirjekin oli lähetetty.

Kirje ei ollut tullut perille. Mies kertoi muiden olleen vastassa, vain Humma ja joku toinen oli sidottu puihin. Aamulla vain toinen oli ollut paikallaan. Hummasta olivat päitset jääneet narun päähän.

Sota oli saanut Humman valppaaksi. Se huomattiin myöhemminkin. Kovat äänet saivat sen vavahtamaan. Riitti kun puhelinlangat tuulessa vinkuivat, niin silloin Hummaa vietiin.

Humma vapautettiin työajosta. Yksi ihmeellisyys hevosessa huomattiin. Ensimmäisen kerran, kun Aku kiersi sen kaulan alta kätensä harjalle silitellen, niin Humman silmät täyttyivät kyynelistä, jotka valuivat noroina alas. Näin kävi aina, eikä Aku osannut muuta kuin vältellä hellimistä.

Kesä-heinäkuussa Aku huomasi kohouman Humman kupeessa. Niin hän alkoi kuulostella. Kerran Taneli huomasi, kun hän oli kämmen Humman mahanpohjaa vasten. Ukki puheli ihan tyytyväisenä jo huomanneensa, että Hummalla oli sotasaalista mukana. ”Myöhäinen varsa tulee, mutta onpahan tuolla aikaa imetellä”, ukki sanoi.

Elokuun viimeisinä päivinä Humma ponnisti pihanpään nurmikolla päivänvaloon orivarsan. Se lepäsi hetken ennen kuin ponnisti pystyyn. Humma kääntyi katsomaan ja hellästi höristäen nuuhki sotasaalistaan.

Humman silmät täyttyivät jälleen kyynelistä. Merkillistä kuitenkin oli, että se oli viimeinen kerta kun se tapahtui. Koskaan enää ei huomattu itkun merkkejä. Samalla loppui myös kovien äänien ja lankojen pelko.

Lienee se ollut tyytyväinen kodista, Akun huolenpidosta ja sotasaaliistaan.

EINE KATAINEN

Iisalmi

Avaa artikkelin PDF