vierasyliö Onko kestävä kehitys mahdollista?

Vuonna 1987 YK:n asettama Brundtlandin komissio julkaisi raporttinsa ”Yhteinen tulevaisuutemme”. Siinä korostettiin, että maailmassa kehityksen tulisi tapahtua tavalla, joka tyydyttää nykyisen polven tarpeet vaarantamatta tulevien sukupolvien mahdollisuuksia turvata omia tarpeitaan.

Tänään neljännes vuosisata myöhemmin on selvää, että liian monella sektorilla kehitys on ollut kielteistä. On siksi hyvin perusteltua, että Worldwatch-instituutin vuosiraportissa State of the World 2013 yritetään löytää vastaus kysymykseen, onko kestävä kehitys vielä mahdollinen.

Raportissa todetaan, että elämme maailmassa, jossa ilman minkäänlaista järkevää yhteyttä Brundtlandin komission

määritelmään, on vähitellen alettu sanoa kestäväksi melkein mitä tahansa tuotantoa ja toimintaa.

Ruvettiin puhumaan ”vihreästä kasvusta” ja ”vihreistä töistä”. Kestävän kehityksen ilmaisun runsas käyttö antoi helposti ihmisille harhakäsityksen, että laajalti olimme menossa hyvää tulevaisuutta kohti. Toisin sanoen, että voimme jatkaa nykyistä elämänmenoa ja kulutusta suurin piirtein kuten ennen, ehkä välittäen hiukan enemmän ympäristöstä.

Tämä on vaikeuttanut järkevämmän, pitkäjänteisen energia-, ympäristö-, ja sosiaalipolitiikan harjoittamista.

Samaan aikaan on yhä useammassa maassa ruvettu tajuamaan, että tähänastinen ”kehitys” on vahingoittanut niin luontoa kuin ihmisiä niin paljon, että kurssia on muutettava. Näin onkin joillakin sektoreilla jo tapahtunut.

On myönteistä, että köyhien lukumäärä maailmassa on vuoden 1990 jälkeen voimakkaasti vähentynyt samoin kuin myös puhdasta vettä vailla olevien ihmisten lukumäärä. Metsätuhot ovat eräissä maissa pienentyneet ja naisten asema, erityisesti koulutus, parantunut.

Mutta kielteiset trendit ovat edelleen lukuisia ja vakavia. Maapallon yhdeksää sektoria koskevan sietokyvyn katsaus toteaa, että kasvihuonekaasujen, biologisen monimuotoisuuden ja typen päästöjen osalta rajat ovat jo ylittyneet tai ylittymässä. Myös valtamerien kasvava happamoituminen on huolestuttava.

Ihmisen ekologinen jalanjälki on jo nyt niin suuri, että tarvitsisimme puolitoista maapalloa tyydyttämään resurssitarpeitamme.

Suomen ekologinen jalanjälki on maailman kolmanneksi suurin. Maapallo pystyisi ehkä tyydyttämään 4–5 miljardin ihmisen tarpeet. Mutta meitä on jo nyt hitaammasta väestönkasvusta huolimatta jo yli seitsemän miljardia.

Vaikka väestönkasvu jatkuisikin alemmalla tasolla, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa kasvava kulutus johtaa luonnon resursseihin kohdistuvan paineen lisääntymiseen ja ilmastonmuutoksen nopeutumiseen. Kiina on jo ohittanut USA:n maailman suurimpana kasvuhuonekaasujen tuottajana.

Teollisuusmaat näkisivät mielellään, että kaikki maat, mukaan lukien kehitysmaat alkaisivat vähentää päästöjään. On epärealistista uskoa, että näin tapahtuisi. Tämä tarkoittaa, että teollisuusmaitten olisi alennettava päästöjään vähintään 80 prosenttia. Viime vuosina globaalipäästöt ovat lisääntyneet kolme kertaa nopeammin kuin väestönkasvu.

Brundtlandin komission kestävän kehityksen määritelmässä sanotan, että nykyisen sukupolven on toimittava niin, että sen tarpeet tyydytetään, muttei sanota mitkä nämä ovat. Teollisuusmaitten saavuttamasta elintasosta ja kulutuksestahan ei voi olla kysymys; sehän on täysin kestämätöntä.

Professori David Pearce on esittänyt hyvän määritelmän: Kestävyyden pitäisi tarkoittaa, että toimitaan niin, että olemassa olevia resursseja käytetään niin etteivät ne vähene.

Mikäli tätä määritelmää yleisesti olisi käytetty olisivat todennäköisesti luonnonresurssimme paremmassa kunnossa.

On vaarallinen illuusio uskoa, että helposti ja pienin kustannuksin voisimme kääntää kehityksen kestävämmälle linjalle. Nythän ei ole kysymys siitä, että kehitystä ”viherretään” hieman, vaan siitä, että eri sektoreilla harjoitetaan hyvin koordinoitua politiikkaa, joka on niin luonnon, ihmisten kuin yhteiskunnan kannalta pitkällä aikavälillä kestävää.

Päätöksentekijöiden tulee olemaan vaikea ajaa tällaista linja, mutta se on välttämätöntä niin kuin yhteistoiminnan lisääminen kaikilla tasoilla.

Kehityksen dominoimana mittarina käytetään edelleen yleisesti bruttokansatuotetta, mutta tämä antaa liian kapean kuvan yhteiskunnan kehityksestä.

Se heijastaa vain teollisuussektorin tiettyjen tavaroiden ja palvelusten arvoa, mutta aliarvioi sosiaali- ja ympäristötekijöiden merkitystä. Tästä huolimatta poliitikot uskovat edelleen sen arvoon kehityksen mittarina.

Onneksi on kehitetty parempia mittareita. Mielenkiintoisimpia on gpi, todellisen kehityksen mittari. Sen lähtökohtana on tavanomainen bkt, mutta siitä vähennetään esimerkiksi rikosten, liikenneonnettomuuksien, avioerojen, ympäristön vahingoittumisen kustannukset.

Gpi ottaa lisäksi huomioon tulojen jakautumisen ja myönteisinä tekijöinä sekä kotitaloustyön että lasten ja vanhusten hyväksi tehty vapaaehtoistyö.

Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2007 tavanomainen bkt noin 32 000 euroa henkilöä kohden mutta gpi vain 3 100 euroa. Bkt antaa aivan liian myönteisen kuvan todellisesta kehityksestä.

Raportin mukaan ihmiskunta on nyt niin valtavien ongelmien edessä, että on vaikeaa uskoa että ne voidaan ratkaista. Aivan mahdotonta ei kuitenkaan ole, että joillakin sektoreilla voidaan saavuttaa positiivisia tuloksia.

U. B. LINDSTRÖM

Kirjoittaja on kehitys- ja ympäristökysymyksiin erikoistunut professori.

Avaa artikkelin PDF