vierasyliö Tuottajaosuuskunnat sopeutuvat muutoksiin
Valtaosa elintarvikkeiden ensimmäisen asteen jalostuksesta tehdään viljelijöiden tuottajaosuuskunnissa kaikkialla maailmassa. Kiristyvä kilpailu on pakottanut nämä osuuskunnat kasvattamaan kokoaan ja laajentamaan markkina-alueitaan.
Osuuskunta ymmärretään edelleenkin niin kutsuttujen Rochdalen periaatteiden kautta: mies ja ääni, tasa-arvoinen kohtelu, vapaa liittymisoikeus, rajoitettu pääoman korko sekä ylijäämän jako käytön suhteessa. Tuottajaosuuskunnissa kaikki nämä periaatteet on nyt asetettu kyseenalaisiksi.
Mies ja ääni -periaatteesta on jo monissa osuuskunnissa maailmalla luovuttu. Keskustellaan siitä, miten pieniltä jäseniltä voidaan siirtää päätösvaltaa suurille heidän strategista asemaansa vastaavaksi.
Suurilla tuottajilla on paremmat edellytykset kilpailuttaa tuotteiden ostajia ja he ovat houkuttelevampia raaka-aineen tarjoajia teollisuudelle kuin pienet tuottajat. Jos suuret jäsenet jättävät osuuskunnan, eniten kärsivät pienet jäsenet. Tilojen koon kasvu ja lukumäärän väheneminen kärjistävät tätä kehitystä.
Tasa-arvoinen kohtelu on ollut mies ja ääni -periaatteen ilmentymä. Tasa-arvo on ymmärretty niin, että jokaista jäsentä pitää kohdella samalla tavalla, riippumatta esimerkiksi tuotteiden kuljetuskustannuksista.
Tosiasia kuitenkin on, että suurten ja lähellä jalostuslaitosta olevien tuottajien yksikkökustannukset ovat pienemmät kuin pienten ja kaukana olevien.
Monilla osuuskunnilla on Suomessakin käytäntöjä, joiden perusteella suuret tuottajat saavat tuotteistaan parempaa hintaa kuin pienet.
Osuuskuntien periaatteisiin on kuulunut vapaa liittymisoikeus ja tuotteiden vastaanottovelvollisuus. Tämä periaate on ollut monissa maissa perusteena sille, että kilpailulainsäädäntö on kohdellut osuuskuntia eri tavoin kuin muita yritysmuotoja: Koska osuuskuntaan on vapaa pääsy, se ei voi rajoittaa tarjontaa, eikä siten monopolin määritelmän mukaan voi omata monopolivaltaa.
Osuuskunnat ovat alkaneet valikoida jäseniään. Muun muassa Ruotsissa on esimerkkejä siitä, että vastaanottovelvollisuuden sijasta osuuskunnat myyvät jäsenilleen toimitusoikeuksia.
Osuuskunnan sanotaan olevan jäsenten, ei pääomien yhteenliittymä. Periaate toimi hyvin aikana, jolloin osuuskuntien pääomavaltaisuus oli alhainen. Kasvava pääoman tarve ja osakeyhtiöihin verrattuna pääoman vaikeampi saatavuus on johtanut hankalaan ongelmaan: miten saada pääomia ja samalla pitää osuuskunta osuuskuntana?
Osuuskunnat ovat kehitelleet erilaisia osuuskuntien ja osakeyhtiöiden yhdistelmiä helpottamaan pääoman saantia. Esimerkiksi HK-Scanin ja Atrian taustalla olevat osuuskunnat ovat holding-osuuskuntia, jotka omistavat pörssiyhtiöt yhdessä muiden sijoittajien kanssa.
Valta on kuitenkin kahden eri osakesarjan avulla sementoitu tuottajaosuuskunnille.
Tulevaisuus näyttää, kuinka hyvin ja kuinka pitkään jäsenten ja sijoittajien intressit saadaan mahdutetuiksi samaan organisaatioon.
Asia kilpistyy osuuskunnan perimmäiseen kysymykseen: kuinka paljon osuuskunnan ylijäämästä palautetaan käytön suhteessa jäsenille, ja kuinka paljon maksetaan korkoa sijoitetulle pääomalle?
Toisin sanoen, jos jäsenille maksetaan liian huonoa hintaa, ei ole jäseniä. Jos taas pääomalle maksetaan liian huonoa korkoa, ei ole sijoittajia!
Vastaukseksi esitetään usein, että kun tuotteille maksetaan markkinahinta, niin loppu voidaan jakaa sijoittajille. Rochdalelaisesta osuuskunnasta on silloin enää vähän jäljellä. Pystyvätkö Suomessa liha-alan kaksi päätoimijaa edes määrittämään ”oikean” markkinahinnan?
Intressiristiriita ylijäämän palautuksen, jälkitilin, ja maksetun pääoman koron välillä on ratkaistu usein siten, että osuuskuntia on muutettu osakeyhtiöiksi. Yhtiön tulosta voidaan nyt mitata voitolla.
Omakustannusperusteisessa osuuskunnassahan ylijäämä on tavallaan hinnoitteluvirhe, ja kuuluu palauttaa jäsenille.
Kasvava pääoman tarve on vaikuttanut jäsenten asemaan. Kun osuuskunnan jäsenmaksu ei riitä pääomaksi, ei yllä mainittua periaatetta rajoitetusta pääoman korosta voida soveltaa.
Näyttääkin siltä, että jäsenet ovat tuottajahinnan maksimoinnin sijasta hyväksymässä ylijäämän maksun sijoitetun pääoman korkona. Monet tuottajajäsenet ovatkin investoineet osuuskuntiinsa huomattavia määriä.
Jäsenten sijoitusten kasvu on nostanut esiin ongelman, jota voisi kutsua uuden ajan horisonttiongelmaksi. Vanhat jäsenethän ovat luoneet osuuskunnan varallisuuden jättämällä osan heille kuuluvasta ylijäämästä osuuskuntaan.
Onko oikein, että he erotessaan saavat osuuskunnan periaatteiden mukaisesti ainoastaan jäsenmaksunsa takaisin ilman osuutta osuuskunnan arvonnoususta? Voidaanko vanhojen jäsenten luomaa varallisuutta jopa käyttää korkeampaan pääoman korkoon uusille sijoittajille?
Ongelmat siirtyvät uudelle tasolle, kun toiminta laajenee ulkomaille. Esimerkiksi Arla Foodsilla on jäseniä jo neljässä maassa. Jäsenten lisäksi on tuottajia, joilla ei ole mahdollisuuksia jäsenyyteen.
Miten kohdellaan jäsenistöjä eri maissa ja erilaisissa tuotanto-olosuhteissa? Miten kohdellaan jäseniä ja ei-jäseniä? Kuka on oikeutettu ylijäämään, kuka taas sijoitetun pääoman korkoon? Jos osuuskunta hajoaa, miten omaisuus jaetaan? Miten kohdellaan vanhoja ja uusia jäseniä?
Osuuskunnat ovat valtaosaltaan ratkaisseet tämänkin ongelman tekemällä osuuskunnista tai sen osista osakeyhtiöitä.
Akuuttien ongelmien ratkaisusta huolimatta voidaan väittää, että yhtiöittämällä tuhotaan monia osuuskuntamuodon suhteellisia kilpailuetuja, kuten markkinavallan tasaaminen, tuottajien epävarmuuden pienentäminen ja tarkoitukseensa sidottujen investointien suojaaminen.
On selvää, että osuuskuntamuodonkin on muututtava kehityksen myötä. Vanhat osuuskuntien arvot eivät ehkä kaikilta osiltaan sovi nykyaikaiseen elintarviketalouteen.
Aivan liian vähän on keskusteltu siitä, mitkä ominaisuudet ovat tuottajaosuuskunnissa säilyttämisen arvoisia.
PETRI OLLILA
Kirjoittaja on professori ja työskentelee Helsingin yliopiston taloustieteen laitoksella.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
