METSÄLLÄ Viides koira
Viides koira. Tuossa se nukkuu, kyljellään lattialla, leivinuunin hohteessa. Urahtaa välillä, jalat nytkähtelee. Ajaa unessaan hirveä, valtavaa sonnia, talon korkuista, sellaista jolla on sarvet kuin kelohongat.
Jokaisella koiralla oli sama nimi. Niin tälläkin.
Ensimmäinen koira, pystykorva. Ei viimeisinä vuosinaan kestänyt maailmaa, vieraantui yhteiskunnan normeista, syrjäytyi. Vanheni vihaiseksi. Puri minua, naapurin isäntää, naapurin emäntää, maitoauton kuskia, postimiestä, äitiä, ja lopulta itse Äijää. Äijän pureminen oli virhe. Tai sitten ei. Äijä otti pyssyn, naksautti suutaan, ja koira seurasi sitä metsään häntä pystyssä.
Äijä tuli takaisin vasta pimeällä. Ilman saalista, ilman koiraa.
Toinen koira, mahan alus jalkoja täynnä. Jokaista talon ohi ajavaa autoa se ajoi takaa kilometrikaupalla. Lopulta sai yhden kiinni, ylilastissa olleen tukkirekan jonka vauhti hidastui jyrkässä ylämäessä. Iski hampaansa sen pyörivään takarenkaaseen. Ei sitä sen jälkeen koiraksi tunnistanut. Silti Äijä kaapi sen irti asfaltista, hautasi ladon taakse, laittoi mukaan evääksi kesken jääneen luun.
Kolmas koira, narttu, sekarotuinen, maailman paras ajokoira. Äijä rakasti sitä niin kuin mies voi vain koiraa rakastaa. Ja koira rakasti Äijää, mutta vielä enemmän vapautta. Aina se karkasi juoksuilleen. Ja Äijä salli sen sille. Erään pitkäksi venähtäneen retken jälkeen koiran maha alkoi kasvaa.
Pentue herätti suuria toiveita. Haisivat jo vastasyntyneinä metsästykseltä, vereltä ja suovedeltä. Isot tassut, kynnet ja hampaat. Kaikki harmaita, räyhäkkäitä, kasvoivat nopeasti. Ei niitä voinut sisällä pitää.
Yhtenä aamuna tarha oli tyhjä. Tunneli oli kaivettu siististi maan alle ulottuvan metalliverkon alitse. Äijä ei puhunut enää koskaan kolmannesta koirasta. Tai sen pennuista sen puoleen. Ei puhunut sitten kukaan muukaan.
Neljäs koira. Persjalkainen sanoi Äijä. Mutta kovapäinen, se täsmensi saman tien. Sillä neljättä ei hidastanut paksuinkaan hanki. Välillä koira sukelsi, välillä taas palasi lumen pinnalle, mutta ajoa ei jättänyt koskaan kesken. Kirkkaana talvipäivänä se jahtasi jänistä. Ovelaa ristiturpaa. Jänis loikkasi syvän ojan yli, mutta koiran vauhti ei riittänyt, putosi sinne. Oja oli lumen alla sulana. Lyhyillä jaloilla ei päässyt pettäviä lumiseiniä pitkin ylös. Äijä löysi sen sieltä, mustasta vedestä, kertoi että ei enää häntä heilunut.
Myöhemmin jänis jäi metsätiellä Äijän auton alle. Äijä sanoi että sen neljännen koiran sielu oli ajanut sen sinne. Että sielu juoksi pitkin metsiä ja ajoi takaa jäniksiä. Sen haukun kuuli joskus jostain kaukaa.
Viides, tämä tässä, maailman surullisin laika. Aina kun se katsoo silmiin kuulee kun balalaikat soivat. Votkakyyneleet satavat taivaalta. Sputnik lentää yksinäisenä läpi pohjattoman ja kylmän avaruuden.
Minä sain pyssyt ja panokset, tyhjän navetan, talon joka nojaa kääpäistä koivua vasten, harmaat pellot, ruosteisen traktorin, koneöljystä mustat kädet ja savesta raskaat saappaat.
Ja koiran.
Sampo Sääksvuori
Juupajoki
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
