Essee: Suuri velkamäärä kertoo siitä, että ihminen on elämässään menestynyt

Yhä useampi suomalainen on naimisissa velkojensa kanssa. Kuva: Jukka Pasonen

Kaikki varmasti tuntevat vanhan sanonnan ”velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa”.

Nykyisin elämme kuitenkin nollakorkojen ja pitkien maksuaikojen maailmassa, ja velasta on tullut yhä tärkeämpi väline monien ihmisten arjen pyörittämisessä. Sanonnan loppuosan voisi siis päivittää 2020-luvulle.

Aikaisemmin korot olivat korkealla. Velkaa otettiin maltillisesti, ja ne vähätkin maksettiin rivakasti pois. Velkaa ei edes saanut kovin paljon, vaikka sitä olisi tarvinnut.

Nyt tilanne on se, että yhä useampi suomalainen on tavallaan naimisissa velkojensa kanssa. Moni asuntovelallinen ehtii viettää lainansa kanssa vähintäänkin hopeahääpäivää, ja erilaiset lyhennysvapaat kasvattavat takaisinmaksuaikaa helposti yli kolmen vuosikymmenen.

Kannattaako pitkäaikaista elämänkumppania vihata ja kammota?

Velka on iloinen asia. Suuri velkamäärä itse asiassa kertoo siitä, että ihminen on elämässään menestynyt. Taloustutkimuksen tekemien kyselytutkimusten mukaan suurituloisimmilla kotitalouksilla on myös suurimmat velat.

Jotta edes pystyisi saamaan ison lainan asuntoa tai vaikkapa unelmiensa autoa varten, täytyyhän ihmisellä olla todistetusti maksukykyä. Velkaantuminen ei siis ole välttämättä merkki yksilön heikkoudesta tai huonosta taloudenpidosta, vaan merkki pitkäjänteisyydestä ja kärsivällisyydestä.

Olen tässä asiassa niin sanotusti kokemusasiantuntija. Vuonna 1978 syntyneenä kuulun siihen sukupolveen, jonka asiakkuudesta pankit kilpailivat 2000-luvun alkupuolen nousukaudella. Kun nuorena perheenisänä katselin tuolloin asuntoilmoituksia pankin ikkunasta, virkailija tuli ulos pakkaseen ja lähestulkoon kädestä pitäen talutti minut lainaneuvotteluihin.

Pankissa minulta, rahattomalta pojanklopilta, kysyttiin saman tien, paljonko saisi olla. Riittääkö sata tonnia – vai pistetäänkö suoraan kaksi?

Saturainen riitti, ja saimme sillä ostettua Nokialta pikkuisen punaisen omakotitalon, josta tuli ensimmäinen kotimme.

Seuraavaksi samasta pankista myönnettiin 27 000 euron vakuudellinen laina – auton ostoa varten! Käytännössä tyhjätaskuinen opiskelijapoika pääsi sitten kuljettelemaan perhettään tehokkaalla, madalletulla turbomoottorisella Audilla.

Vuosikymmenen loppupuolella olin muutaman viikon ajan täysin velaton, kun Nokian-talomme myytiin hyvällä voitolla ja muutimme Nurmijärvelle vuokra-asuntoon. Se oli kuitenkin vain välivaihe, ja reilun vuoden päästä perheellämme oli taas velkaa niin, että ranteet notkuivat. Sen ansiosta pääsimme kuitenkin muuttamaan itse rakennuttamaamme hirsitaloon Aleksis Kiven impivaaralaisiin maisemiin.

Viime vuosina olen velkaantunut monin tavoin, joskin myös melko nopeasti maksellut uudet velat pois. Esimerkiksi kun vanha autoni ei mennyt katsastuksesta läpi viallisten iskunvaimentimien takia, jouduin nopeasti korjauttamaan auton – ja se tapahtui velaksi, koska minulla ei ollut tarpeeksi rahaa.

Nykyisinhän se on niin helppoa: huollosta tulee tekstiviesti, josta pääsee muutamalla sormen pyyhkäisyllä suorittamaan maksun. Siinä samalla syntyy luottosopimus, eli uutta velkaa. Reilun tuhannenkaan euron korjauskulut eivät tunnu missään, kun ne voi tuosta vain kuitata puhelimella, vaikka tili olisi tyhjänä. Makselee sitten kun jakselee, vaikka miten pienissä palasissa.

Sama pätee lukemattomiin muihinkin kulutustuotteisiin ja palveluihin. Nykyaikana voit olla tilapäisesti köyhä kuin kirkonrotta, ja silti saatat tilata ja maksaa itsellesi ja puolisollesi unelmien lomamatkan, uuden rannekellon tai auton renkaat – mitä nyt sattuukaan haluamaan ja tarvitsemaan.

Nukun yöni hyvin, vaikka minulla on vielä parisataa tuhatta euroa asuntolainaa sekä jokunen kymppitonni muita lainoja. Joka ikinen päivä nautin suuresti kodistani, autostani, kelloistani, kamerastani ja kaikesta siitä hyvästä, mitä velka on minulle ja perheelleni mahdollistanut.

Suurikaan velkapääoma ei sinänsä ole ongelma, kunhan kuukausittaiset velanhoitokulut pysyvät sellaisina, että niiden kanssa pärjää.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suhtautuisin velkaan kevytmielisesti. Tietysti minulla olisi mukavampi ja kevyempi olla, jos ei olisi niin paljon velkaa. Ainahan velka aiheuttaa riippuvuussuhdetta rahoituslaitoksiin, ja suurivelkaisen ihmisen taloudellinen liikkumavara on kaventunut.

Joudun toisinaan laskemaan rahani tarkasti, että saan ostettua perheelle ruokaa ja pärjään seuraavaan tilipäivään asti. Välillä sitä tuntee itsensä oikeastaan köyhäksi.

Tiedostan myös korkojen mahdollisen nousun muodostaman riskin, ja voihan olla, että tällä hetkellä ihan hyvällä keskitulotasolla pysytelleet ansioni putoavat joskus romahdusmaisesti. Sitten kyllä joutuisin myymään kämppäni, autoni ja kelloni (varmaankin tässä järjestyksessä).

Toisaalta kaltaiselleni ihmiselle, joka pyrkii tarjoamaan perheelleen ja itselleen niin täyteläisen ja hyvän elämän kuin mihin resurssit riittävät, jonkinasteinen velkaantuminen on lähes vääjäämätöntä. Kovin kauan en malttaisi riekkua velattomana, vaan luultavasti tarttuisin modernin maailman houkutuksiin.

Hyvä ystäväni, joka luottotietojensa menettämisen takia ei tilapäisesti saa mistään velkaa, joutuu ajamaan lähes vaarallisen huonokuntoisella autolla. Harva pystyy ostamaan käteisellä rahalla romutuskuntoista pommia kummoisemman ajopelin. Sellainen velattomuus ei vaikuta houkuttelevalta.

En myöskään kadehdi vanhempaa ystävääni, joka rehvakkaasti neuvoo kotiinsa tulijoita sanoen, että se on kadun ”ensimmäinen velaton mökki vasemmalla”.

Jos nyt säästäisin joka kuukausi tuloistani saman verran kuin minulla menee velkojeni lyhennykseen ja korkokuluihin, varmasti pystyisin jo kuusikymppisenä ostamaan käteisellä sellaisen asunnon, jossa haluan asua ja sellaisen auton, jolla haluan ajaa.

Mutta mitä tekisin elämälläni siinä välissä?

Kirjoittaja työskentelee tutkimusjohtajana Taloustutkimus Oy:ssä.