huidunperä Hyvinvointivaltiostametropolivaltioon?
Vuosikymmen sitten kysyttiin tällä palstalla otsikon Parlamentarismi on nyt heikoilla alla, palautuuko meillä vielä eduskunnan arvostus. Kysymys tuli aiheelliseksi, kun virkamiesvaltamme merkitys oli seitsemän vuoden aikana kasvanut parlamentarismin kustannuksella.
Vuodesta 1995 oli toiminut Lipposen kaksi sinipunahallitusta. Silloin ei nimitetty parlamentaarisia komiteoita laadittavien lakien valmisteluihin, vaan tehtävät delegoitiin virkamiesryhmille.
Asia herätti melkoista huomiota. Valtio-opin emeritusprofessori Voitto Helander totesi, että yhteiskuntapoliittiselta koostumukseltaan laajapohjaiset komiteat oli syrjäytetty. Lainvalmisteluvallan siirtämistä parlamentaarisilta komiteoilta ei-parlamentaarisille työryhmille ja virkamiehille hän piti merkittävänä vallansiirtona tasavallassamme.
Eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen kritisoi hallituksen lakiesityksiä tasoltaan kirjaviksi ja ministeriöiden vikamiesvalmistelua kehnoksi. Asia lienee johtunut siitäkin, että alan perusteellisesti hallitsevia juristivoimia oli siirtynyt valtion hallinnosta uusiin EU-tehtäviin ja tilalle tullut vähemmän kokeneita voimia.
Osa lakiesityksistä olikin eduskunnan valiokunnissa kirjoitettava uusiksi.
Käytäntö on jatkunut. Äskettäin maan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen ohjelman valmistelut annettiin suppealle virkamiesryhmälle, kun perinteenä on ollut, että yhteiseen puolustukseen liittyvät tehtävät hoitaa parlamentaarinen puolustuskomitea.
Äskeisessä puolustusvoimauudistuksessa jopa armeijan leikkauksista päätettiin ryhmätyönä.
Oikeusoppineet, valtiotieteilijät ja kansalaiset keskustelivat, pystyykö eduskunta puolustamaan suomalaista parlamentarismia.
Keskustelu tulevaisuuden Suomen rakentamisesta alkoi 2000-luvun alussa, toteaa Oulun yliopiston maantieteen professori Sami Moisio vasta ilmestyneessä teoksessaan Valtio, alue, politiikka.
Teos on tarkoitettu lähinnä yliopistolliseksi oppikirjaksi, mutta on tervetullutta tekstiä muillekin kiinnostuneille kansalaisille yhteiskuntakehityksemme muotoutumisesta.
Lähihistoriamme tuntemustakin lisää tekijän kuvaus sotien jälkeisistä, 1940-luvun lopulta lähtien tapahtuneesta kehityksestä kohti alueellisesti hajautettua hyvinvointivaltiota.
Maastamme alkoi 1990-luvulla tulla hajautettu kilpailuvaltio. Elämme yhä tätä aikaa, mutta metropolivaltioon liittyvät prosessit näyttävät nyt voimistuvan, professori toteaa.
Nyt pyritään kustannustehokkuuteen viitaten kuntien lukumäärää radikaalisti vähentämään. Kuntauudistuksella on tekijän mukaan samalla merkittäviä yhtymäkohtia metropolivaltiokehitykseen.
Kirjoittaja myös toteaa, että Kataisen hallituksen vuonna 2011 aloittama kuntauudistus kuvaa, miten yhteiskuntapolitiikassa hyvinvoinnin tuottaminen riippuu nyt entistä voimakkaammin suhtautumisesta taloudelliseen kilpailukykyyn.
Huidunperällä todetaan kuntauudistuksesta ihmetellen, ettei kukaan ole osoittanut sen mukanaan tuomia säästöjä. Sen sijaan kokemuksesta tiedetään, että uusien suurkuntien reuna-alueiden palvelut kärsivät.
Tekijä viittaa siihen, että jo 2000-luvun alun valtiomuutos merkitsi poliittisen prosessin kaventumista, mielekkäiksi koettujen poliittisten vaihtoehtojen vähenemistä, taloudellis-teknologisen tehokkuusajattelun lisääntymistä ynnä virkamies- ja asiantuntijavallan kasvua poliittisessa päätöksenteossa.
Tekijä toteaa: ”Metropolivaltio ei myöskään viittaa kaiken ihmistoiminnan kasaantumiseen pääkaupunkiin, vaan aluerakenne keskittynee 5–7 keskukseen.”
Tekijä jatkaa, että metropolivaltiokehitys viittaa ”uudenlaisen globaaliympäristössä joustavasti toimivan, luovan valiokansalaisen tuottamiseen”.
Kuluneen vuosikymmenen aikana yksimielisyyttä Suomen aluerakenteen tulevaisuudesta ”ei tietenkään ole saavutettu”, tekijä samalla toteaa. Hyvinvointikeskeinen ja koko Suomen asuttuna pitämisen merkitystä korostava aluepoliittinen näkemys onkin hänen mielestään syvässä ristiriidassa taloudellista kasvua ja kilpailukykyä painottavien näkemysten kanssa.
Virkamies- ja asiantuntijavalta on kasvanut poliittisessa päätöksenteossa, mutta territoriaalinen ekonomismi ei vielä kuitenkaan ole murtautunut valtakunnanpolitiikan ytimeen, teksti toteaa. Lukija ymmärtää, että sen toteutuessa voimakkaat kehityspanokset suunnataan metropolivaltion kehittämiseen.
Kiintoisasti ovat teoksessa myös saaneet tilaa pääministeri Matti Vanhasen ja kolmen suurimman puolueemme puheenjohtajien mielipiteet yhteiskuntamme kehittämisestä. Vuonna 2009 haastatellut tuomitsivat yhtenä miehenä uusliberalismin, jossa meillä oli heidän mielestään menty liian pitkälle. Valtion roolia olisi kasvun aikaansaamiseksi syytä lisätä.
Uusliberalismin kannattajat taas pitivät tätä suhtautumista ”järjettömänä, jopa vaarallisena”.
Teoksen päätössanoissa professori toteaa, että aluepolitiikka ei meiltä häviä markkinavetoisenkaan kehityksen aikana. Merkitys korostuu, kun ”valtio yritetään avata maailmalle ja paikat ja kansalaiset liittää imaginäärisiin globaaleihin verkostoihin”.
Huidunperällä Kylä-Huinala kirjan äärellä pohtii, millainen tulevien aikojen aluepolitiikkamme liekään. Millainen on eduskuntamme merkitys?
HEIKINTYTÄR
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
